Pirulliset - Murhaamisen kieroudesta

Les diaboliques (1955)

Statuspäivityksenä

Nerokas murhamysteeri toteutettuna vahvalla ranskalaisella aksentilla ja eurooppalaisella alleviivaamattomuudella.

Viihdekäyttäjälle

Aion kunnioittaa elokuvan lopussa esitettyä ohjaajan pyyntöä, enkä kerro elokuvan tarinasta juuri mitään. Tämä on jälleen niitä elokuvia, jotka täytyy nähdä ilman suuria ennakkotietoja, joskin tarinan tuntemisen jälkeen uudelleenkatsominen antaa tarinalle uusia sävyjä.

Elokuvan tapahtumat pyörivät kolmen ihmisen ympärillä. Poikakoulun johtajapariskunnan perhe-elämä ei ole kaikkei auvoisinta, joten asialle täytyy tehdä jotain. Mikäpä olisikaan elokuvallisempi tapa korjata asioita, kuin murha. Rikoksen toteuttamiseen otetaan mukaan kummankin osapuolen hyvä tuttu. Kolmannella pyörällä on tietoa ja rohkeutta, mitä rikoksen suorittamisessa vaaditaan.

Pirullisten käsikirjoitus on varmasti ollut nerokas elokuvan ilmestymisvuonna 1955. Nyttemmin lukuisat muut elokuvat ovat käyttäneet samoja jippoja, joten juonen teho on hieman lakastunut. Pirullisissa homma kuitenkin pysyy siistinä ja kompaktina pakettina, ilman turhanpäiväisiä sivupolkuja ja jaaritteluja. Juoneen on punottu myös muutamia koukkuja, jotka lunastetaan mukavasti elokuvan myöhemmissä vaiheissa.

Myös elokuvan kerrontatyyli eroaa jonkin verran Hollywoodin korostavasta ja alleviivaavasta kerronnasta. Eurooppalaisen elokuvan raikkaus näkyy pienissä vivahteissa - omituisuuksia ei jäädä märehtimään liian pitkäksi aikaa, eikä hahmojen mielenliikkeitä alleviivata turhilla otoksilla. Kuvauksellisesti elokuva on selkeästi saksalaisen ekspressionismin valon ja varjon leikkiä korostavan tunnelman ja nousemassa olevan ranskalaisen uuden aallon arkipäiväisyyden ihanassa syleilyssä. Kohtaukset ovat tarkoituksenmukaisia ja ne on kuvattu suoraviivaiseen tyyliin, ilman turhia kuvakulman vaihdoksia ja leikkauksia.

Pirulliset on selkeästi ansainnut paikkansa trillereiden ja kauhuelokuvien parhaimmistossa. Se muuttaa modernilla tavalla muotoaan muutamaan otteeseen, onnistuen täten pitämään katsojan koukussa koko kohtuullisen pituutensa ajan. Harmillisesti yllätykset eivät ole enää niin suuria yllätyksiä kuin varmasti aikanaan ovat olleet, kiitos myöhempien aikojen jäljittelijöiden ja ryöstöviljelijöiden.

Friikeille ja maanikoille
Saattaa sisältää juonipaljastuksia

En tiedä, olenko turhan paatunut kauhuelokuvien katsomiseen, mutta itse en laittaisi Pirullisia kyseiseen genreen. Ajoittaisista yliluonnollisen oloisista vivahteista huolimatta elokuva on mielestäni selkeästi enemmän trilleri kuin kauhuelokuva - joskin aivan viimeinen kohtaus toki kääntää kompassineulaa muutaman piirun kohti kauhua.

Pirullisia katsoessa tuli väkisinkin mieleen elokuva Kaasuvalo. Molemmissa naisparan hermoja koetellaan asettamalla hänen mielenterveytensä kyseenalaiseksi. Kaasuvalo kuitenkin sortuu siihen märehtimisen ja epäuskottavan jumittamisen ansaan, josta Pirulliset kelmeilevät itsensä ohi.

Kun sanoin elokuvan seisovan kahden merkittävän tyylillisen ajanjakson halauksessa, tarkoitin sen kohteliaisuudeksi. Saksalaisesta ekspressionismista on film noirin kautta peritty varjojen ja valon käyttäminen muutamissa kohtauksissa mainiosti hyväksi. Ranskalainen uusi aalto puskee kuitenkin jo päätään pinnalle, ei kuitenkaan hyppyleikkauksien ja taiteellisten rajausten kautta, vaan jokseenkin arkipäiväisen oloisen kuvauksen ja kerronnan keinoin.

Oma osansa tähän konnotaatioon saattaa olla myös elokuvan miljööllä. Ranskalainen poikakoulu on keskeisesti esillä uuden aallon merkkiteoksessa 400 kepposta. Pirulliset on kuvattu muutamaa vuotta ennen Godardin modernia klassikkoa ja epäilen, että molemmat elokuvat ovat saaneet vahvoja vaikutteita Jean Vigon parikymmentä vuotta vanhemmasta elokuvasta Nolla käytöksestä. Omista kouluajoistani en muista, että meininki olisi ollut yhtä nuorekkaan vapautunutta kuin näissä kolmessa ranskalaisfilmissä.

Toinen, vielä vahvempi ajatuksellinen yhteys syntyy Hitchcockin tuotantoa kohtaan. Pirulliset on ehkä Hitchcockmaisin tietämäni elokuva, jota ei ole ohjannut maestro itse. Hän tosin yritti saada käsikirjoitusta haltuunsa, mutta hävisi Clouzotin tarjoukselle tiettävästi vain muutamilla tunneilla. Hitchcockin käsittelyssä nerokas tarina olisi voinut saada nerokkaan käsittelyn - en uskalla edes kuvitella kuinka upea lopputuloksesta olisi voinut tulla.