Tetro (2009)
Statuspäivityksenä
Esimerkillisesti esillepantu, pienieleinen ihmissuhdedraama.
Viihdekäyttäjälle
Mitä ihmettä, taas joku merkittävä elokuva-alan vaikuttaja meni tekemään mustavalkoisen elokuvan? Onhan meillä jo kolmedeet ja vaikka mitkä, miksi siis tyytyä vanhentuneeseen teknologiaan? Noh, Tetroa katsoessa syyt ehkä selkiytyvät. Mustavalkoisen kuvan uskomaton voima, sekä valon ja varjon kauneus ovat suorastaan huumaavan läsnä.
Tetron jokainen kuva on tarkkaan harkittu. Valot ovat täsmälleen oikeissa paikoissa. Hahmot on sijoitettu kuviin juuri niin kuin pitää. Lavastus ja kuvan rajaus on täydellistä. Tetro on kuin matka hyvin tehdyn elokuvan kulta-aikaan. Sen kuvauksen selkeys ja ohjauksen merkityksellisyys kukkivat kuin orkidea mukadokumentaarisen käsivarakuvauksen ja latteuksia laukovan turhuuden sonnassa.
Onhan elokuvassa toki tarinakin. Eikä ollenkaan huono sellainen. Se kertoo ihmisistä ja heidän suhteistaan, ulkopuolisuudesta ja rakkauden eri muodoista. Tetron pääosissa ovat ihmiset. Elokuvan tarina on hieno, mutta esillepanon jälkeen mieleen parhaiten jäävät hahmot: kadonnutta veljeään tapaamaan tuleva nuori mies, veli itse sekä hänen tyttöystävänsä, jolta veli tahtoo pimittää omat taustansa. Elokuvalla on aikaa syventää hahmoja riittävästi, jotta niistä muodostuu uskottavia, eläviä ihmisiä.
Mutta onko Tetro sitten hyvä elokuva? Sanoisin, että se jakaa mielipiteet sen mukaan, pitääkö katsoja ihmissuhdedraamasta vai ei. Se ei ole mikään "aivot narikkaan ja rentoutumaan"-elokuva. Tetrossa on jotain Eurooppalaisen pienieleistä, vaikka se on kuvattu Argentiinassa Amerikkalaisin voimin. Siitä tuskin tulee valtavaa myyntimenestystä, mutta elokuvaharrastajien keskuudessa se tullaan luultavasti huomioimaan kuvallisen kauneutensa ansiosta.
Friikeille ja maanikoille
Coppolan Tetrolla on paljon yhteistä Wong Kar-Wain elokuvien, varsinkin Happy Togetherin, kanssa. Keskiössä ovat ihmiset ja heidän väliset suhteensa. Hahmot ovat Argentiinassa, kaukana kotoaan. Kuvaus on niin kaunista, että sattuu. Mutta siinä missä Wong Kar-Wai tuntuu menevän enemmän vaiston varassa kokeillen kuvakulmia ja etsien kerronnan rajoja ja rajauksia, siinä Coppola palaa takaisin nuoruuteensa ja huolellisen elokuvantekemisen perinteeseen. Tetro on kuin Wong Kar-Waita Hitchcockilaisittain toteutettuna. Eikä se ole huono saavutus ollenkaan.
Mutta ei Tetro täydellinen elokuva ole. Sen tarinasta tuntuu puuttuvan koukku tai "se juttu". Tarinallisesti elokuva tuntuukin pieneltä amerikkalaiselta indietuotannolta, vähän High Fidelityn tai Love Song for Bobby Longin tapaan. Ihan kiva siis, mutta ei mitenkään klassikon arvoisesti sykähdyttävä. Hahmot ovat kyllä hyvin rakennettuja, eikä näyttelijöissäkään mitään vikaa ole. Kenties jokin pieni lisäkäänne tai Julio Medemiltä varastettu melkein irrallinen pikku tarina olisi riittänyt antamaan elokuvalle sydämen ja siten nostamaan sen lähemmäs Coppolan tuotannon kärkeä.
Jotain Tetron pienimuotoisuudesta kertoo myös se, että vaikka se on saanut ensiesityksensä jo vuosi sitten, ei sitä ole vielä nähty Suomen teattereissa tai videovuokraamoissa. Itse onnistuin näkemään elokuvan Sodankylän leffajuhlilla nelisen kuukautta sitten, mikä on jälleen yksi hyvä syy pyrkiä järjestämään itseni Sodankylään myös seuraaville juhlille.
maanantai 25. lokakuuta 2010
Shoot 'Em Up - Paukkupanoksia
Shoot 'Em Up (2007)
Statuspäivityksenä
Ruudinkatkuinen toimintaelokuva maustettuna seksikkyydellä, huumorilla ja muutamalla hyvällä näyttelijällä.
Viihdekäyttäjille
Latinankielen sanontasanakirjasta löytyy ilmaisu "in medias res" - suoraan asiaan. En muista yhtään toimintaleffaa, jossa varsinaiseen toimintaan päästäisiin nopeammin ja vähemmillä lätinöillä kuin Shoot 'Em Upissa. Alle minuutissa on jo rutattu auto, alle kahden minuutin tapettu pari tyyppia ja varmaan synnytyskin mahtuu ensimmäiseen viiteen minuuttiin. Eipä ihme, että katsoja on alussa aivan pihalla, mutta jollain villillä tavalla innoissaan.
Valitettavasti meno ei pysy samanlaisena koko puolentoista tunnin kestoa. Toisaalta, suvantokohdissa ehditään myös hieman perustelemaan toimintaa sekä löytämään jostain jokin juonen kaltainen. Vauhti pysyy kuitenkin koko ajan kovana, johtuen jälleen kerran 20 kuvan minuuttivauhdilla tehdystä leikkauksesta ja jatkuvassa liikkeessä olevasta kamerasta. Leffan jälkeen olo on kuin kymppitonnin sprintin jälkeen - hengästynyt mutta tyhjä.
Tyhjä olo johtuu hahmojen ohuudesta. Tässä elokuvassa vauhti ja ammuskelu ovat pääosassa, tarina ja hahmot ovat vain tukemassa sitä. Kaikki kolme pääosan näyttelijää tekevät kyllä mainiot roolityöt - kukin omia avujaan parhaiten hyödyntäen. Tämä ohuus on tarkoituksellista, mikä tavallaan onkin kiinnostava valinta ohjaaja/käsikirjoittajalta.
Toiminta sinänsä on kekseliästä ja näyttävää. Making of -dokumentteja katsellessa yllätyin, kuinka paljon elokuvan efekteistä ja toiminnasta kuvattiin oikeasti muodikkaiden tietokone-efektien sijaan. Jotenkin monet kohtaukset onnistuvat silti näyttämään keinotekoisilta ja huonoilta. Ohjaajan olisi kannattanut kopioida John Woolta muutakin kuin mies-vauva-ase-kombinaatio. Hollywoodin perisynti - silppuleikkaus kun ei vain millään toimi niin hyvin kuin Woon pidemmät otokset ja kauempaa kuvattu luotibaletti. Ehkä amerikkalaiset eivät koskaan opi ampumaan täysmetallivaippoja, vaan paukuttelevat näitä sisällöttömiä paukkupanoksia kulttuurinsa loppuun asti.
Friikeille ja maanikoille
Shoot 'Em Up on erittäin ristiriitainen elokuva. Siitä haluaisi pitää, koska siinä on Clive Owen. Niin ja Monica Bellucci. Yhdessä he ovat kuin syrjäkujien James Bond ja hänen aivan liian kuuma Bond-tyttönsä. Elokuvan nimi antaa lupauksen tietokonepelimäisestä toiminnasta ja räiskinnästä, eikä tämä lupaus aivan tyhjä olekaan. Elokuva sen sijaan on. Niin on myös suurin osa toimintapeleistä.
Käsikirjoittajalla on selvästi ollut tiedossaan elokuvan hahmojen taustatarinat. Parilla jännittävällä käyttäytymisellä maustetut hahmot voisivat olla paljon kiinnostavampia ja mukaansa tempaavampia, mikäli heistä annettaisiin katsojalle vähän enemmän. Nyt ohjaaja/käsikirjoittaja lankeaa sudenkuoppaan, kun hän pistää yhden hahmon kertomaan toisen hahmon taustat. Kuinkas se elokuvan tekemisen ensimmäinen oppi menikään... näytä, älä kerro. Ehkä tällä on pyritty pitämään toiminta leffan keskiössä - missä se hitto vie onkin, mutta samalla ainakin minusta tuntui samalta kuin Sormusten Herran kolmannen osan teatteriversiota katsellessa: immersion kannalta oleellisia palasia on jäänyt leikkaushuoneen lattialle. Sormusten Herra sentään korjasi tilanteen extended editioneissa, mutta Shoot 'Em Upista tuskin tulee tarinallisesti syvennettyä extended editionia.
Tiedä sitten, onko videopelien valtavirtaistuminen syönyt viihteen nauttijoilta aivot päästä. Yhä enemmän tulee vastaan elokuvia, joissa armoton kohellus ja säntäily ovat korvanneet päämäärähakuisen liikkeen. Peleissä tarinaa kuljetetaan usein minuutin, parin pätkissä jotka rytmittävät vartin, puolen tunnin itseään toistavia toimintakohtauksia. Hitchcock muistaakseni sanoi joskus: "elokuva on elämää, josta on leikattu tylsät kohdat pois". Aiemmin tylsillä kohdilla taidettiin tarkoittaa itseään toistavia jaksoja, jotka eivät vieneet tarinaa eteenpäin. Nykyään tuntuu, että elokuvat kasataan leikkaushuoneen lattiata kerätyistä selluloidin palasista. Kunnia Shoot 'Em Upille kuitenkin siitä, että elokuvan alun rytmityksestä voisi aikuisviihdeteollisuus ottaa oppia. In medias res ja jutellaan sitten myöhemmin.
Statuspäivityksenä
Ruudinkatkuinen toimintaelokuva maustettuna seksikkyydellä, huumorilla ja muutamalla hyvällä näyttelijällä.
Viihdekäyttäjille
Latinankielen sanontasanakirjasta löytyy ilmaisu "in medias res" - suoraan asiaan. En muista yhtään toimintaleffaa, jossa varsinaiseen toimintaan päästäisiin nopeammin ja vähemmillä lätinöillä kuin Shoot 'Em Upissa. Alle minuutissa on jo rutattu auto, alle kahden minuutin tapettu pari tyyppia ja varmaan synnytyskin mahtuu ensimmäiseen viiteen minuuttiin. Eipä ihme, että katsoja on alussa aivan pihalla, mutta jollain villillä tavalla innoissaan.
Valitettavasti meno ei pysy samanlaisena koko puolentoista tunnin kestoa. Toisaalta, suvantokohdissa ehditään myös hieman perustelemaan toimintaa sekä löytämään jostain jokin juonen kaltainen. Vauhti pysyy kuitenkin koko ajan kovana, johtuen jälleen kerran 20 kuvan minuuttivauhdilla tehdystä leikkauksesta ja jatkuvassa liikkeessä olevasta kamerasta. Leffan jälkeen olo on kuin kymppitonnin sprintin jälkeen - hengästynyt mutta tyhjä.
Tyhjä olo johtuu hahmojen ohuudesta. Tässä elokuvassa vauhti ja ammuskelu ovat pääosassa, tarina ja hahmot ovat vain tukemassa sitä. Kaikki kolme pääosan näyttelijää tekevät kyllä mainiot roolityöt - kukin omia avujaan parhaiten hyödyntäen. Tämä ohuus on tarkoituksellista, mikä tavallaan onkin kiinnostava valinta ohjaaja/käsikirjoittajalta.
Toiminta sinänsä on kekseliästä ja näyttävää. Making of -dokumentteja katsellessa yllätyin, kuinka paljon elokuvan efekteistä ja toiminnasta kuvattiin oikeasti muodikkaiden tietokone-efektien sijaan. Jotenkin monet kohtaukset onnistuvat silti näyttämään keinotekoisilta ja huonoilta. Ohjaajan olisi kannattanut kopioida John Woolta muutakin kuin mies-vauva-ase-kombinaatio. Hollywoodin perisynti - silppuleikkaus kun ei vain millään toimi niin hyvin kuin Woon pidemmät otokset ja kauempaa kuvattu luotibaletti. Ehkä amerikkalaiset eivät koskaan opi ampumaan täysmetallivaippoja, vaan paukuttelevat näitä sisällöttömiä paukkupanoksia kulttuurinsa loppuun asti.
Friikeille ja maanikoille
Shoot 'Em Up on erittäin ristiriitainen elokuva. Siitä haluaisi pitää, koska siinä on Clive Owen. Niin ja Monica Bellucci. Yhdessä he ovat kuin syrjäkujien James Bond ja hänen aivan liian kuuma Bond-tyttönsä. Elokuvan nimi antaa lupauksen tietokonepelimäisestä toiminnasta ja räiskinnästä, eikä tämä lupaus aivan tyhjä olekaan. Elokuva sen sijaan on. Niin on myös suurin osa toimintapeleistä.
Käsikirjoittajalla on selvästi ollut tiedossaan elokuvan hahmojen taustatarinat. Parilla jännittävällä käyttäytymisellä maustetut hahmot voisivat olla paljon kiinnostavampia ja mukaansa tempaavampia, mikäli heistä annettaisiin katsojalle vähän enemmän. Nyt ohjaaja/käsikirjoittaja lankeaa sudenkuoppaan, kun hän pistää yhden hahmon kertomaan toisen hahmon taustat. Kuinkas se elokuvan tekemisen ensimmäinen oppi menikään... näytä, älä kerro. Ehkä tällä on pyritty pitämään toiminta leffan keskiössä - missä se hitto vie onkin, mutta samalla ainakin minusta tuntui samalta kuin Sormusten Herran kolmannen osan teatteriversiota katsellessa: immersion kannalta oleellisia palasia on jäänyt leikkaushuoneen lattialle. Sormusten Herra sentään korjasi tilanteen extended editioneissa, mutta Shoot 'Em Upista tuskin tulee tarinallisesti syvennettyä extended editionia.
Tiedä sitten, onko videopelien valtavirtaistuminen syönyt viihteen nauttijoilta aivot päästä. Yhä enemmän tulee vastaan elokuvia, joissa armoton kohellus ja säntäily ovat korvanneet päämäärähakuisen liikkeen. Peleissä tarinaa kuljetetaan usein minuutin, parin pätkissä jotka rytmittävät vartin, puolen tunnin itseään toistavia toimintakohtauksia. Hitchcock muistaakseni sanoi joskus: "elokuva on elämää, josta on leikattu tylsät kohdat pois". Aiemmin tylsillä kohdilla taidettiin tarkoittaa itseään toistavia jaksoja, jotka eivät vieneet tarinaa eteenpäin. Nykyään tuntuu, että elokuvat kasataan leikkaushuoneen lattiata kerätyistä selluloidin palasista. Kunnia Shoot 'Em Upille kuitenkin siitä, että elokuvan alun rytmityksestä voisi aikuisviihdeteollisuus ottaa oppia. In medias res ja jutellaan sitten myöhemmin.
lauantai 16. lokakuuta 2010
Prince of Persia: Sands of Time - Filmille tallennettu peli
Prince of Persia: Sands of time (2010)
Statuspäivityksenä
Näyttävä, joskin levottomasti leikattu perinteinen seikkailuelokuva. Pelillinen tausta näkyy selvästi, kun tietää mihin katsoa. Efektit ovat enimmäkseen hyviä, mutta välillä harjaantunutta silmää harjataan liian raskaasti. Elokuvassa on jopa tarina.
Viihdekäyttäjille
Prince of Persia on elokuva, jota voi katsoa useammankin väristen lasien läpi. Sen voi nähdä suositun pelisarjan laajentumana, romanttisena seikkailuna tai tarinana petoksesta, perhesiteistä ja kunniasta. Pelisarjaa tuntevat näkevät elokuvan perinnön selkeästi, mutta voinevat silti keskittyä muiden katsojien tapaan itse seikkailuun.
Ei ole varmasti ensimmäinen kerta tarinaperinteessämme, kun valloittajakuningas poimii kyvykkääksi katsomansa köyhälistöpojan uuden kaupunkinsa raitilta ja ottaa tämän kasvatikseen - veljeksi veljien joukkoon. Pojat kasvavat ja saavat vastuuta. Kaupunkeja valloitetaan ja tietysti kuvaan astuu myös kaunis prinsessa. Sitten vähän taistellaan ja juonitellaan ja lopussa väännetään eeppisesti kättä, kunnes vahvempi vie prinsessan ja puoli valtakuntaa - tai jotain sinnepäin.
Prince of Persia on niin perinteinen toimintaseikkailu, että veikkaisin käsikirjoittajien klaanin salaisen tarinamuottikokoelman kuluneimman osan olleen jälleen käytössä. Kuvallisen toteutuksen puolelta tuottajana istuva Jerry Bruckheimer toimii varsin esimerkillisenä muottina. Toimintaa ja vauhdikkaita takaa-ajoja on paljon, joskin hollywoodilainen silppuleikkaus saa homman näyttämään toisinaan sekavalta. Välillä ihmetyttää, kuinka kesken tappelun ja pakenemisen ehditään pysähtymään pussailut mielessä tai sutkautukset huulilla, mutta niinhän se on näissä elokuvissa aina mennyt.
Tuskinpa tämän elokuvan tekijöillä on Oscarit olleet mielessään, sen verran tasapaksuja ovat sekä näyttelijäsuoritukset, että muu toteutus. Parhaan roolityön tekee Persian kuninkaan kruunuperillistä, Tusia esittävä Richard Coyle, jonka menneisyys Paritellen-sarjan Jeffinä saattaa häiritä joitain joitain katsojia, minua se ainakin häiritsi, joskin positiivisesti yllättäen. Jake Gyllenhaal sopii hyvin Persian prinssiksi, mutta Gemma Artertonilta puuttuu se vetovoima, joka Persian prinssin näyttää lumoavan.
Vajaa kaksi tuntia vierähti varsin mukavasti, eikä muutama juonellinen pitkityskään tuntunut kovin puuduttavalta. Puutteineenkin Persian prinssi yltää toimintaelokuvien keskiluokkaan kaataen suuren osan Bruckheimerin muista tuotannoista siltaan. Suosittelen kuumeiseen tai muuten särkyiseen lauantaihin, jolloin Bergman tai Lynch tuntuu liian vaativalta.
Friikeille ja maanikoille
Saattaa sisältää katselunautinnon pilaavia spoilereita!
Pelasin ensimmäistä Prince of Persiaa (1989), sitä sivulta kuvattua tasoloikkaa kohtuullisen paljon. Pelin animaatiot ja pulmat olivat aivan eri tasolla kuin tuon aikakauden muissa tasoloikissa. Pelasin myös jotain mobiiliversiota 15 vuotta myöhemmin, sekä kokeilin pelisarjan uudelleenherätyksen ensijaksoa, Sands of Timea. Pidin eniten ensimmäisestä, koska siinä oli vähiten taisteluita. Pidin kyllä paljon myöhempien osien parkour-henkisestä kiipeilystä ja loikkimisesta, mutta puuduttavat ja pitkät taistelut lässäyttivät tunnelman.
Elokuvaversio pohjautuu vahvasti pelisarjan toiseen tulemiseen, jonka ensimmäisestä osasta elokuva on myös ottanut nimensä ja viimeisimmistä ulkoasunsa. Näinollen luvassa on paljon vauhdikasta kiipeilyä ja juoksemista, mutta myös runsaasti taistelun mäiskettä. Mitäpä muuta voisi odottaakaan, kun tuottajan pallilla istuu legendaarinen Jerry Bruckheimer, jonka aiemmissa tuotannoissa pääosaa ovat liian usein näytelleet kuudesta eri kuvakulmasta hidastettuna näytetyt räjähdykset, eeppiset selkäsaunat ja stereotyyppiset klisehahmot.
Yllätyksekseni pidin kuitenkin Prince of Persiasta enemmän, kuin olin odottanut. Ehkä se johtui peliyhteydestä, ehkä jostain muusta. Gemma Artertonin turpeasta ylähuulesta se ei ainakaan johtunut. Ilmeisesti en myöskään odottanut leffalta juuri mitään. Taisteluita oli, ja sekaviakin ne olivat, mutta eivät onneksi loputtoman puuduttavia vaan hyvällä tavalla rytmitettyjä muun toiminnan sekaan.
Teknisesti Prince of Persia on varsin mainiota työtä. Toiminta toimii, efektit ovat keskimäärin hyviä ja tarinaa on jopa helppo seurata hämmentymättä. Joissain kohti elokuvan imu kuitenkin rikkoutuu ja yleensä se johtuu juuri teknisistä asioista - leikkaus on kadottanut oleellisen kuvan, mistä seuraa epäjatkuvuutta, tietokone-efektit tipahtavat uncanny valleyn syövereihin näyttäen hieman liian epäaidoilta, tai digikuvauksen terävyys aiheuttaa nopeissa kohtauksissa nykivyyttä, ainakin DVD-versiossa. Vaan minkäpä mahtaa, kun on vuosia työn ja harrastusten puolesta tuijottanut pikseleitä ja etsinyt virheitä. Sitä löydetään, mitä tutkitaan.
Tästä saammekin mainion aasinsillan elokuvan allegoriseen juonikuvioon, jossa ei käy näin. Persian prinsseille esitellään uusia, hienoja ja tehokkaita aseita, joiden väitetään tulevan koskemattomuutta nauttivasta kaupungista ja olevan matkalla Persialaisten seuraavaan valloituskohteeseen. Tämä valheellinen aseargumentti saa Persian joukot hyökkäämään kyseiseen Alamutin kaupunkiin, josta ei kuitenkaan löydy asepajoja saatikka aseita etsimälläkään. Todellisuudessa hyökkäyksen taustalla onkin kaupungin syövereistä löytyvä mahtava salaisuus, jonka avulla väärät kädet voisivat muovata maailmaa haluamaansa suuntaan. Persia, olemattomat aseet, luonnonvarojen hallinta... Yllättävä ulottuvuus tämän kaltaisessa elokuvassa.
Statuspäivityksenä
Näyttävä, joskin levottomasti leikattu perinteinen seikkailuelokuva. Pelillinen tausta näkyy selvästi, kun tietää mihin katsoa. Efektit ovat enimmäkseen hyviä, mutta välillä harjaantunutta silmää harjataan liian raskaasti. Elokuvassa on jopa tarina.
Viihdekäyttäjille
Prince of Persia on elokuva, jota voi katsoa useammankin väristen lasien läpi. Sen voi nähdä suositun pelisarjan laajentumana, romanttisena seikkailuna tai tarinana petoksesta, perhesiteistä ja kunniasta. Pelisarjaa tuntevat näkevät elokuvan perinnön selkeästi, mutta voinevat silti keskittyä muiden katsojien tapaan itse seikkailuun.
Ei ole varmasti ensimmäinen kerta tarinaperinteessämme, kun valloittajakuningas poimii kyvykkääksi katsomansa köyhälistöpojan uuden kaupunkinsa raitilta ja ottaa tämän kasvatikseen - veljeksi veljien joukkoon. Pojat kasvavat ja saavat vastuuta. Kaupunkeja valloitetaan ja tietysti kuvaan astuu myös kaunis prinsessa. Sitten vähän taistellaan ja juonitellaan ja lopussa väännetään eeppisesti kättä, kunnes vahvempi vie prinsessan ja puoli valtakuntaa - tai jotain sinnepäin.
Prince of Persia on niin perinteinen toimintaseikkailu, että veikkaisin käsikirjoittajien klaanin salaisen tarinamuottikokoelman kuluneimman osan olleen jälleen käytössä. Kuvallisen toteutuksen puolelta tuottajana istuva Jerry Bruckheimer toimii varsin esimerkillisenä muottina. Toimintaa ja vauhdikkaita takaa-ajoja on paljon, joskin hollywoodilainen silppuleikkaus saa homman näyttämään toisinaan sekavalta. Välillä ihmetyttää, kuinka kesken tappelun ja pakenemisen ehditään pysähtymään pussailut mielessä tai sutkautukset huulilla, mutta niinhän se on näissä elokuvissa aina mennyt.
Tuskinpa tämän elokuvan tekijöillä on Oscarit olleet mielessään, sen verran tasapaksuja ovat sekä näyttelijäsuoritukset, että muu toteutus. Parhaan roolityön tekee Persian kuninkaan kruunuperillistä, Tusia esittävä Richard Coyle, jonka menneisyys Paritellen-sarjan Jeffinä saattaa häiritä joitain joitain katsojia, minua se ainakin häiritsi, joskin positiivisesti yllättäen. Jake Gyllenhaal sopii hyvin Persian prinssiksi, mutta Gemma Artertonilta puuttuu se vetovoima, joka Persian prinssin näyttää lumoavan.
Vajaa kaksi tuntia vierähti varsin mukavasti, eikä muutama juonellinen pitkityskään tuntunut kovin puuduttavalta. Puutteineenkin Persian prinssi yltää toimintaelokuvien keskiluokkaan kaataen suuren osan Bruckheimerin muista tuotannoista siltaan. Suosittelen kuumeiseen tai muuten särkyiseen lauantaihin, jolloin Bergman tai Lynch tuntuu liian vaativalta.
Friikeille ja maanikoille
Saattaa sisältää katselunautinnon pilaavia spoilereita!
Pelasin ensimmäistä Prince of Persiaa (1989), sitä sivulta kuvattua tasoloikkaa kohtuullisen paljon. Pelin animaatiot ja pulmat olivat aivan eri tasolla kuin tuon aikakauden muissa tasoloikissa. Pelasin myös jotain mobiiliversiota 15 vuotta myöhemmin, sekä kokeilin pelisarjan uudelleenherätyksen ensijaksoa, Sands of Timea. Pidin eniten ensimmäisestä, koska siinä oli vähiten taisteluita. Pidin kyllä paljon myöhempien osien parkour-henkisestä kiipeilystä ja loikkimisesta, mutta puuduttavat ja pitkät taistelut lässäyttivät tunnelman.
Elokuvaversio pohjautuu vahvasti pelisarjan toiseen tulemiseen, jonka ensimmäisestä osasta elokuva on myös ottanut nimensä ja viimeisimmistä ulkoasunsa. Näinollen luvassa on paljon vauhdikasta kiipeilyä ja juoksemista, mutta myös runsaasti taistelun mäiskettä. Mitäpä muuta voisi odottaakaan, kun tuottajan pallilla istuu legendaarinen Jerry Bruckheimer, jonka aiemmissa tuotannoissa pääosaa ovat liian usein näytelleet kuudesta eri kuvakulmasta hidastettuna näytetyt räjähdykset, eeppiset selkäsaunat ja stereotyyppiset klisehahmot.
Yllätyksekseni pidin kuitenkin Prince of Persiasta enemmän, kuin olin odottanut. Ehkä se johtui peliyhteydestä, ehkä jostain muusta. Gemma Artertonin turpeasta ylähuulesta se ei ainakaan johtunut. Ilmeisesti en myöskään odottanut leffalta juuri mitään. Taisteluita oli, ja sekaviakin ne olivat, mutta eivät onneksi loputtoman puuduttavia vaan hyvällä tavalla rytmitettyjä muun toiminnan sekaan.
Teknisesti Prince of Persia on varsin mainiota työtä. Toiminta toimii, efektit ovat keskimäärin hyviä ja tarinaa on jopa helppo seurata hämmentymättä. Joissain kohti elokuvan imu kuitenkin rikkoutuu ja yleensä se johtuu juuri teknisistä asioista - leikkaus on kadottanut oleellisen kuvan, mistä seuraa epäjatkuvuutta, tietokone-efektit tipahtavat uncanny valleyn syövereihin näyttäen hieman liian epäaidoilta, tai digikuvauksen terävyys aiheuttaa nopeissa kohtauksissa nykivyyttä, ainakin DVD-versiossa. Vaan minkäpä mahtaa, kun on vuosia työn ja harrastusten puolesta tuijottanut pikseleitä ja etsinyt virheitä. Sitä löydetään, mitä tutkitaan.
Tästä saammekin mainion aasinsillan elokuvan allegoriseen juonikuvioon, jossa ei käy näin. Persian prinsseille esitellään uusia, hienoja ja tehokkaita aseita, joiden väitetään tulevan koskemattomuutta nauttivasta kaupungista ja olevan matkalla Persialaisten seuraavaan valloituskohteeseen. Tämä valheellinen aseargumentti saa Persian joukot hyökkäämään kyseiseen Alamutin kaupunkiin, josta ei kuitenkaan löydy asepajoja saatikka aseita etsimälläkään. Todellisuudessa hyökkäyksen taustalla onkin kaupungin syövereistä löytyvä mahtava salaisuus, jonka avulla väärät kädet voisivat muovata maailmaa haluamaansa suuntaan. Persia, olemattomat aseet, luonnonvarojen hallinta... Yllättävä ulottuvuus tämän kaltaisessa elokuvassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)