The Witcher (2007)
Statuspäivityksenä
Pitkä ja laaja rooliseikkailu, joka ei aliarvioi pelaajan henkistä kypsyyttä tarjoamalla maailmanpelastus voimafantasiaa ja pullistelua, vaan uskottavaa elämää järjellisessä mittakaavassa.
Viihdekäyttäjälle
Mikäli olet ikinä pelannut tietokoneroolipelejä, on maailmankaikkeuden tai vähintään koko maailman pelastaminen nynnystä supersankariksi kehittyvällä hahmolla tuttua juttua. The Witcher on melkein mutta ei aivan täysin jotain ihan muuta.
The Witcherin mittakaava on reilun parin kaupungin ja kylän kokoinen. Monimutkaisiin juonikuvioihin sisältyy salaliittoja, vakoojia, huumekauppaa, kauniita vamppeja ja rotusortoa. Pelaajan hahmo on witcher Geralt, taikuuden äpärä, jolla ei ole paikkaa ihmisten keskuudessa. Häntä halveksitaan mutta myös pelätään. Hänen periaatteellinen päämääränsä on pysyä poissa suurista kuvioista ja keskittyä hirviöiden tappamiseen. Kuinka ollakaan Geralt imautuu mukaan seikkailuun, josta ei puutu keskusteluja - eikä taisteluita.
Pelillisesti The Witcher on varsin tyypillinen päähenkilön selän takaa kuvattu kolmiulotteinen seikkailu. Kameran pyörittely ja esineiden klikkailu hoituu hiirellä, hahmon liikuttelu ja aseiden yms valinta näppäimistöltä. BioWaren roolipelejä pelanneille meininki on tuttua. Taistelut ovat toimintapainotteisia, oikein ajoitettuihin hiiren klikkauksiin perustuvia verisiä mättöjä. Geralt paloittelee leikiten useampiakin vastustajia kerralla, mutta vastaan tulee myös haastavia hirviöitä, joiden kanssa joutuu jopa hieman miettimään aseistusta ja suojataikojen käyttöä. Keskustelut käydään valitsemalla listasta haluttu vuorosana ja kuuntelemalla keskustelukumppanin vastaus. Perus roolipelausta siis.
Pelin juoni nostaa The Witcherin kuitenkin keskivertotauhkan yläpuolelle. Reippaasti. Pelin hahmoilla on keskimääräistä "tapa 5 oravaa, sitten tapa 50 oravaa" -henkistä monimutkaisempia ongelmia. Kuvioon liittyy orpolapsia, leivän tuomista vaeltaville, syrjityille haltioille, pankkiryöstön selvittämistä ja monta muuta polveilevaa ja monitahoista tehtävää. Sivujuonia on niin runsaasti, että varsinaisen pääjuonen seuraaminen meinaa välillä unohtua kokonaan. Itse kolusin liki kaikki löytämäni sivujuonet ja peliaikamittariin kolahtikin rapsakkaan työviikon verran tunteja.
Mikä pelistä sitten tekee aikuisemman ja aikuisemman kuin mikä? Pelin hahmot ovat uskottavampia kuin lähes missään muussa pelissä. Pahikset eivät ole vallottamassa koko maailmaa, eivätkä he jää selittämään tekosiaan ja jätä pelaajan hahmoa muiden lopetettavaksi. Mittakaava on uskottavampi kuin suurimmassa osassa muita roolipelejä. Teemat ovat monimuotoisempia ja syvällisempiä kuin keskimäärin. Lisäksi pelissä on tarjolla paljasta pintaa ja veren roisketta. Nämä tosin ovat aiheen käsittelyllisesti pieni notkahdus lapsellisempaan suuntaan, mutta ajatus on hyvä.
Kaiken kaikkiaan The Witcher on roolipeli, jota olen kaivannut jo pitkään. Siinä on syvyyttä ja uskottavuutta riittämiin. Se on kaunis katsella ja miellyttävä pelata. Ennen kaikkea se jäi mieleen, koska sen tarina onnistui herättämään ihan oikeita tunteita - ilosta sääliin ja pettymykseen. Jos olet tarinoiden ystävä ja sinulla sattuu olemaan parikymmentä tuntia ylimääräistä aikaa. Ota käteesi The Witcher.
sunnuntai 14. marraskuuta 2010
Torchlight - tappamisen tylsyys
Torchlight (2009)
Statuspäivityksenä
Suoraviivaisena toimintaroolipelinä hyvin toimiva mäiskintä, jonka vetovoima perustuu loputtomaan hirviöiden lahtaamiseen ja kokemustasojen sekä aseistuksen keräilyyn. Kuulemma läheistä sukua Diablolle, kuka ikinä hän lieneekään.
Viihdekäyttäjälle
Mitä voisi sanoa "roolipelistä", joka keskittyy lähes täysin hahmon kehittämiseen ja parempien aseiden ja varusteiden hankkimiseen hirviöitä lahtaamalla. 10+ tunnin pelistä juonen kuljetukseen kuluu alle 5 minuuttia. Ja kun tarina on paukutettu läpi, voi aina jatkaa syvemmälle ja syvemmälle loputtoman luolaston uumeniin.
En ole koskaan pelannut Diabloa. Kerran katsoin vierestä vartin ja se riitti. Näin pelialan ammattilaisena päätin, että tarvitsen myös kokemuspisteet toimintaroolipelien pelaamisesta. Sattumalta Steamin verkkokauppa tarjosi Torchlightia halvalla, joten päätin sen ostaa. Pelasin tarinan läpi ja ihmettelin, olinko ohittanut jotain, koska peli tuntui totaalisen ontolta. Pelasin sen läpi toisenkin kerran ja totesin, että onttohan se on. Olen käyttänyt 40 tuntia peliin, josta en juurikaan pidä, mutta haluan ymmärtää, miksi kyseinen genre on niin suosittu. En aio käyttää toista mokomaa, vaikka ymmärrystä ei löytynyt edes loppumattoman luolaston syövereistä.
Torchlight on pelinä äärimmäisen itseään toistava. Koluttavat luolastot on koostettu valmiista palikoista, joiden asettelua muutellaan hieman kerroksesta toiseen. Kaikki hirviöt kaatuvat samalla, maanisen hakkaamisen metodilla. Suurin osa löydetyistä kamoista menee suoraan myytäväksi, jotta voisi ostaa jotain uniikkia (joka ei oikeasti ole uniikkia). Tietysti suurin osa kaikista peleistä on yhtä lailla toistuvia, mutta Torchlightissa pelattavuuden peruselementtejä ei juurikaan varioida. Yleensä kuitenkin yhdellä simppelillä toiminnolla voi saavuttaa erilaisia tavoitteita, mutta Torchlightissa on vain yksi tavoite: tapa kaikki.
Itse koin toistuvuuden pelin suurimpana ongelmana. Toisella läpipeluukerralla päätin tutkia loppumatonta luolastoa - tasolle 50 pääsemisestä saa Steam achievementin. Jossain 30+ tason tietämillä kyllästyin samojen mörköjen lahtaamiseen. Luulisi, että syvemmälle mentäessä vastaan tulisi uusia hirviöitä edes silloin tällöin. Mutta jos tällaista tapahtuu, sitä tapahtuu oman kärsivällisyyteni suhteen aivan liian harvoin. 20 tasoa samaa on 15 tasoa liikaa.
Graafisesti peli on kyllä ihan nätti. Se on tarkoituksella tehty kevyeksi, jotta se pyörisi myös vanhemmilla ja hitaammilla koneilla - mahdollisesti myös mobiililaitteilla. Toiminta on jouhevaa ja kontrollit selkeitä. Teknisesti Torchlight on siis varsin hyvä suoritus. Se on ilmeisesti myös hyvä pelillinen suoritus omassa sarjassaan. Itse en vain edelleenkään ole kyseisen toimintaroolipeligenren ystävä. Jos tykkäsit Diablosta tai vastaavista peleistä, Torchlightia kannattaa kokeilla. Baldur's Gaten faneille pelikokemus saattaa osoittautua turhan ohueksi.
Statuspäivityksenä
Suoraviivaisena toimintaroolipelinä hyvin toimiva mäiskintä, jonka vetovoima perustuu loputtomaan hirviöiden lahtaamiseen ja kokemustasojen sekä aseistuksen keräilyyn. Kuulemma läheistä sukua Diablolle, kuka ikinä hän lieneekään.
Viihdekäyttäjälle
Mitä voisi sanoa "roolipelistä", joka keskittyy lähes täysin hahmon kehittämiseen ja parempien aseiden ja varusteiden hankkimiseen hirviöitä lahtaamalla. 10+ tunnin pelistä juonen kuljetukseen kuluu alle 5 minuuttia. Ja kun tarina on paukutettu läpi, voi aina jatkaa syvemmälle ja syvemmälle loputtoman luolaston uumeniin.
En ole koskaan pelannut Diabloa. Kerran katsoin vierestä vartin ja se riitti. Näin pelialan ammattilaisena päätin, että tarvitsen myös kokemuspisteet toimintaroolipelien pelaamisesta. Sattumalta Steamin verkkokauppa tarjosi Torchlightia halvalla, joten päätin sen ostaa. Pelasin tarinan läpi ja ihmettelin, olinko ohittanut jotain, koska peli tuntui totaalisen ontolta. Pelasin sen läpi toisenkin kerran ja totesin, että onttohan se on. Olen käyttänyt 40 tuntia peliin, josta en juurikaan pidä, mutta haluan ymmärtää, miksi kyseinen genre on niin suosittu. En aio käyttää toista mokomaa, vaikka ymmärrystä ei löytynyt edes loppumattoman luolaston syövereistä.
Torchlight on pelinä äärimmäisen itseään toistava. Koluttavat luolastot on koostettu valmiista palikoista, joiden asettelua muutellaan hieman kerroksesta toiseen. Kaikki hirviöt kaatuvat samalla, maanisen hakkaamisen metodilla. Suurin osa löydetyistä kamoista menee suoraan myytäväksi, jotta voisi ostaa jotain uniikkia (joka ei oikeasti ole uniikkia). Tietysti suurin osa kaikista peleistä on yhtä lailla toistuvia, mutta Torchlightissa pelattavuuden peruselementtejä ei juurikaan varioida. Yleensä kuitenkin yhdellä simppelillä toiminnolla voi saavuttaa erilaisia tavoitteita, mutta Torchlightissa on vain yksi tavoite: tapa kaikki.
Itse koin toistuvuuden pelin suurimpana ongelmana. Toisella läpipeluukerralla päätin tutkia loppumatonta luolastoa - tasolle 50 pääsemisestä saa Steam achievementin. Jossain 30+ tason tietämillä kyllästyin samojen mörköjen lahtaamiseen. Luulisi, että syvemmälle mentäessä vastaan tulisi uusia hirviöitä edes silloin tällöin. Mutta jos tällaista tapahtuu, sitä tapahtuu oman kärsivällisyyteni suhteen aivan liian harvoin. 20 tasoa samaa on 15 tasoa liikaa.
Graafisesti peli on kyllä ihan nätti. Se on tarkoituksella tehty kevyeksi, jotta se pyörisi myös vanhemmilla ja hitaammilla koneilla - mahdollisesti myös mobiililaitteilla. Toiminta on jouhevaa ja kontrollit selkeitä. Teknisesti Torchlight on siis varsin hyvä suoritus. Se on ilmeisesti myös hyvä pelillinen suoritus omassa sarjassaan. Itse en vain edelleenkään ole kyseisen toimintaroolipeligenren ystävä. Jos tykkäsit Diablosta tai vastaavista peleistä, Torchlightia kannattaa kokeilla. Baldur's Gaten faneille pelikokemus saattaa osoittautua turhan ohueksi.
Deathspank - koomikon rooli
Deathspank (2010)
Statuspäivityksenä
Kreisi ja kevytmielinen fantasiaroolipeli toiminnan ja huumorin ystäville.
Viihdekäyttäjille
Olin lukenut Deathspankista vain ohimennen jostain pelialan julkaisusta. Kun se sitten sattui kohdalle Xbox Live Arcadessa, päätin antaa demolle mahdollisuuden. Hetki odottelua ja peli käyntiin. Viiden minuutin kuluttua olin käyttänyt viimeisetkin virtuaalirahani ja päivittänyt demon kokoversioon.
Mikä pelissä sitten iski heti suoraan keskelle lompakostani huolehtivaa hermokimppua. Ensimmäisenä silmään sattui taide. Deathspankin visuaalinen ylöspano on yhtä aikaa hauska, tyylikäs ja teknisesti antava. Pelin grafiikoita hyväksikäyttäen voisi helposti tehdä piirrossarjan. Teknisesti ottaen pelin sankari näyttää koko ajan olevan kivenheiton päässä horisontista - originelli keino rajoittaa näkyvyyttä. Kaikki pelin maisemat näyttävät pahvista tai vanerista tehdyiltä lavasteilta.
Hetken taidetta ihasteltuani törmäsin ensimmäisiin hirviöihin ja muihin kanssaeläjiin. Jostain syystä repeilin sisäisiin naurunpyrskähdyksiin, kun vastaan tuli hulluja kanoja, joita tappamalla pystyi keräämään kanankoipia, joita syömällä(asianmukaisten *mums mums* -ääniefektien saattelemana) sankarin energiavarannot paranevat. Huumori on Deathspankin suonissa virtaava veri. Kaikki pelissä on enemmän tai vähemmän parodiaa tai muuten vaan kreisiä. Parhaat naurut saa tietenkin tuntiessaan sekä roolipelit että fantasiagenren muut tuotteet riittävän hyvin.
Mutta eihän Deathspank elä pelkästään kauneudesta ja naurusta. Pelin maailma- ja tehtäväsuunnittelu on onnistunut erinomaisesti. Tehtävissä ei ole ihan liikaa edes takaisin juoksemista ja tarinakin etenee varsin mukavasti. Palveluksena eri tyyppisille pelaajille pelin automaattisesti päivittyvä päiväkirja erottelee tärkeät ja vähemmän tärkeät tehtävät toisistaan. Ja jos jossain kohti jää jumiin, eikä tiedä tai muista mitä oli tekemässä, tehtäviin voi ostaa vinkkejä käyttämällä tapetuilta hirviöiltä löytyviä ennustuskeksejä. Vinkkisysteemi onkin yksi parhaista näkemistäni pelien sisäisistä vinkkisysteemeistä ikinä.
Kaiken tämän kruunaa mainio pelattavuus. En ole koskaan kokenut itseäni toimintaroolipelien ystäväksi, mutta Deathspankin kanssa olin kuin kotonani. Kontrollit toimivat hyvin ja erilaisilla aseiden ja hakkausnappien hakkausten yhdistelmillä taistelu on helppoa ja hauskaa. Automaattinen tavaroiden keräily, teleportteina toimivat tallennuspaikka-huussit ja muut pelattavuutta parantavat yksityiskohdat tekevät pelaamisesta nautinnollista. Pelin pelaa mukavasti läpi parissa illassa, mikä on ihan kohtuullinen kesto ladattavalle halpapelille.
Kovaa haastetta hakevat pelaajat saattavat kyllästyä Deathspankin helpohkoon meininkiin, mutta eihän Deathspank pyrikään olemaan pelimaailman vastine Ingmar Bergmanin tai Wong Kar Wain tuotannolle. Deathspank on pelimaailman Hot Fuzz tai Shaun of the Dead. Seuraavaksi täytynee vinkhauttaa Visaa ja hommata lisää virtuaalivaluuttaa jatko-osan ostamista varten.
Statuspäivityksenä
Kreisi ja kevytmielinen fantasiaroolipeli toiminnan ja huumorin ystäville.
Viihdekäyttäjille
Olin lukenut Deathspankista vain ohimennen jostain pelialan julkaisusta. Kun se sitten sattui kohdalle Xbox Live Arcadessa, päätin antaa demolle mahdollisuuden. Hetki odottelua ja peli käyntiin. Viiden minuutin kuluttua olin käyttänyt viimeisetkin virtuaalirahani ja päivittänyt demon kokoversioon.
Mikä pelissä sitten iski heti suoraan keskelle lompakostani huolehtivaa hermokimppua. Ensimmäisenä silmään sattui taide. Deathspankin visuaalinen ylöspano on yhtä aikaa hauska, tyylikäs ja teknisesti antava. Pelin grafiikoita hyväksikäyttäen voisi helposti tehdä piirrossarjan. Teknisesti ottaen pelin sankari näyttää koko ajan olevan kivenheiton päässä horisontista - originelli keino rajoittaa näkyvyyttä. Kaikki pelin maisemat näyttävät pahvista tai vanerista tehdyiltä lavasteilta.
Hetken taidetta ihasteltuani törmäsin ensimmäisiin hirviöihin ja muihin kanssaeläjiin. Jostain syystä repeilin sisäisiin naurunpyrskähdyksiin, kun vastaan tuli hulluja kanoja, joita tappamalla pystyi keräämään kanankoipia, joita syömällä(asianmukaisten *mums mums* -ääniefektien saattelemana) sankarin energiavarannot paranevat. Huumori on Deathspankin suonissa virtaava veri. Kaikki pelissä on enemmän tai vähemmän parodiaa tai muuten vaan kreisiä. Parhaat naurut saa tietenkin tuntiessaan sekä roolipelit että fantasiagenren muut tuotteet riittävän hyvin.
Mutta eihän Deathspank elä pelkästään kauneudesta ja naurusta. Pelin maailma- ja tehtäväsuunnittelu on onnistunut erinomaisesti. Tehtävissä ei ole ihan liikaa edes takaisin juoksemista ja tarinakin etenee varsin mukavasti. Palveluksena eri tyyppisille pelaajille pelin automaattisesti päivittyvä päiväkirja erottelee tärkeät ja vähemmän tärkeät tehtävät toisistaan. Ja jos jossain kohti jää jumiin, eikä tiedä tai muista mitä oli tekemässä, tehtäviin voi ostaa vinkkejä käyttämällä tapetuilta hirviöiltä löytyviä ennustuskeksejä. Vinkkisysteemi onkin yksi parhaista näkemistäni pelien sisäisistä vinkkisysteemeistä ikinä.
Kaiken tämän kruunaa mainio pelattavuus. En ole koskaan kokenut itseäni toimintaroolipelien ystäväksi, mutta Deathspankin kanssa olin kuin kotonani. Kontrollit toimivat hyvin ja erilaisilla aseiden ja hakkausnappien hakkausten yhdistelmillä taistelu on helppoa ja hauskaa. Automaattinen tavaroiden keräily, teleportteina toimivat tallennuspaikka-huussit ja muut pelattavuutta parantavat yksityiskohdat tekevät pelaamisesta nautinnollista. Pelin pelaa mukavasti läpi parissa illassa, mikä on ihan kohtuullinen kesto ladattavalle halpapelille.
Kovaa haastetta hakevat pelaajat saattavat kyllästyä Deathspankin helpohkoon meininkiin, mutta eihän Deathspank pyrikään olemaan pelimaailman vastine Ingmar Bergmanin tai Wong Kar Wain tuotannolle. Deathspank on pelimaailman Hot Fuzz tai Shaun of the Dead. Seuraavaksi täytynee vinkhauttaa Visaa ja hommata lisää virtuaalivaluuttaa jatko-osan ostamista varten.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)