Bioshock 2 (2010)
Statuspäivityksenä
Kaunis ja tunnelmallinen matka vedenalaiseen kaupunkiin. Kokijan näkökulmasta kuvattu ammuskelukeskeinen peli onnistuu tarjoamaan toiminnan lisäksi myös tutkimusmatkailua, hienon juonen ja nerokkaita kohtauksia.
Viihdekäyttäjille
En ole mikään suuri räiskintäpelien ystävä. Olen toki kahlannut ne muutamat merkkiteokset läpi, mutta yleensä käytän aikaani mieluummin ihan muiden pelien parissa. Siksi olinkin yllättynyt, kuinka tiukasti ensimmäinen Bioshock tempaisi minut mukaansa, eikä päästänyt irti ennen lopputekstien vierimistä ruudulla. Bioshock 2 teki saman, mutta jossain mielessä vieläkin voimakkaammin.
Räiskintäpelinä Bioshock 2 ei nyt ole mitenkään erikoinen. Erilaisia aseita löytyy joo, ja aseenkaltaisina ominaisuuksina toimivat plasmidit ovat kivoja. Rapturen kaupungin asukkaat ovat vihollisina kohtalaisen mielenkiintoisia, mutta silti vain tykinruokaa. Väli- ja loppuviholliset, jotka myös kansainvälisesti bosseina tunnetaan, ovat mukavan persoonallisia ja ainakin kaltaiselleni rähmäkäpälälle niissä riittää ainakin alkumetreillä ihan oikeaa haastettakin. Täytyy tietenkin mainita, että pelasin tämänkin pelin läpi jollain medium-vaikeustasolla, koska en juurikaan jaksa innostua ylivaikeista taisteluista, jotka lähinnä hidastavat tarinan etenemistä ja aiheuttavat turhaa turhautumista.
Mutta palataanpa Raptureen ja sen asukkaisiin. Kyseessä on siis jälleen yksi hullun miljardöörin rakentama utooppinen kaupunki, tällä kertaa meren pohjassa. Hommahan on tietenkin mennyt pieleen jossain välissä ja nyt Rapturea asuttavat vain toisistaan taianomaista Adam-ainetta imevät seko- sekä raivopäiset paikalliset. Sekaan on heitetty söpöjä pikkutyttöjä, joita valtaviin taisteluhaarniskoihin pukeutuneet Isot Isukit suojelevat, sekä muutama muu mörkö ja juonta kuljettava hahmo. Pelaaja on tällä kertaa sonnustautunut Ison Isukin haarniskaan ja toteuttaa ainakin toisinaan pikkusisarten suojelemistehtävää.
Yksityiskohdat ovat se seikka, joka nostaa Bioshockit tusinaräiskintöjen yläpuolelle. Maailma on rakennettu huolella ja ajatuksella. Art deco-tyyliset ympäristöt vinksahtaneine paikkoineen ja steampunk-vaikutteineen ovat kauneinta ja kiinnostavinta tasosuunnittelua kenties koskaan. Vihollisina tylsähköt paikalliset asukit ovat kauempaa seurattuina mielenkiintoisia ja persoonallisia hahmoja, jotka elävät omaa kieroutunutta elämäänsä, ellei niitä mene häiritsemään. Kulutin pitkiä aikoja seuraten jostain turvallisesta paikasta tusina-asukkien välisiä keskusteluja ja riitoja, kuten myös Isojen Isukkien ja pikkusisarten rauhallisia askareita. Skriptattuja kohtauksia on paljon ja toisinaan valojen ja varjojen avulla toteutettu kuvasuunnittelu on mestarillisen kaunista.
Kauniiden kuvien ja toistavan taistelun peittää kuitenkin alleen pelin tarina. Kuviossa on mukana suojelijoita ja auttajia, unohtamatta vastuksia ja yllättäviä käänteitä. Kyseessä on siis varsin perinteinen sankarin matka mitättömyydestä kohti keskinkertaisuutta. Tarinaa kuljetetaan useimmiten sieltä täältä löytyvien nauhureiden ja keskusradiomaisten kuulutusten avulla, mutta myös jonkin verran jo aiemmin mainittujen skriptattujen kohtausten ja pelattavan sisällön kautta. Kirjoittajat ovat onnistuneet luomaan oikeasti koskettavia ja moraalisesti mietityttäviä tilanteita, mikä on melkoinen saavutus peleissä yleensäkin puhumattakaan räiskintäpelien monotonisesta genrestä.
Kaiken kaikkiaan Bioshock 2 tarjoaa tuntikaupalla viihdettä niin räiskijöille kuin myös tutkijoille. Taitavasti luotu maailma kätkee nurkkiensa taakse erinomaisia näkymiä ja tilanteita. Mehukas tarina ei ole ehkä aivan niin yllättävä kuin ykkösosassa, mutta eipä sitä kyllä voi huonoksikaan haukkua. Bioshockien jälkeen arkitodellisuuteen palaaminen on ottanut keskimääräistä peliä huomattavasti enemmän aikaa. Se ei ole huono merkki.
Friikeille ja maanikoille
Lyhyt muistutus pelisuunnittelijoille ja muille käsikirjoittajille: pankaa merkille miten kenttäsuunnittelulla voidaan kertoa tarinoita. Bioshockin maailma on täynnä paikkoja, joiden taustalta löytyy tarinoita joita ei kerrota pelaajalle päin naamaa. Huomioikaa myös lähes ekspressionistiset varjokuvaleikit ja nurkan takaa kuuluvien äänien käyttö tarinankerronnassa.
sunnuntai 16. tammikuuta 2011
Jeanne d'Arcin kärsimys - Väkevä oikeussalidraama
La passion de Jeanne d'Arc (1928)
Statuspäivityksenä
Uskomattoman moderni ja väkevä mykkäelokuva Orleansin neitsyen oikeudenkäynnistä ja tuomiosta.
Viihdekäyttäjälle
Kun puhutaan mykkäelokuvista, monelle tulee varmaankin ensimmäisenä ja ainoana mieleen Chaplinin, Harrold Lloydin ja Buster Keatonin komediat. Valtavasti vauhtia ja vaarallisia tilanteita, joissa seikkailevat vahvasti meikatut ja ylifyysisesti näyttelevät hassut hahmot. Ei aivan väärä mielikuva, mutta Jeanne d'Arcin kärsimyksessä on kysymys jostain ihan muusta.
Elokuva ainakin väittää perustuvansa Jeanne d'Arcin oikeudenkäynnistä säilyneisiin pöytäkirjoihin. Noissa kirjoituksissa kerrotaan täsmällisesti, kuinka vasta 19-vuotias Jeanne joutui vastaamaan syytöksiin harhaoppisuudesta. Elokuvan perusteella suurin synti näyttäisi olevan pukeutuminen miesten vaatteisiin. Juoni siis ei varsinaisesti tarjoa historiansa lukeneelle mitään uutta, eikä yllätyksiä ole luvassa.
Minkä takia sitten tämä elokuva nousee yhä uudestaan ja uudestaan kriitikoiden ja historioitsijoiden tärkeimpien elokuvien listalle? Tärkein syy on varmastikin elokuvan tyylihistoriallisesti merkittävä, uraauurtava ohjaus ja näyttelijäntyö. Carl Theodor Dreyerin ohjaus koostuu lähes kokonaan lähikuvista. Filmimarkkinoille oli juuri aiemmin tullut uusi, parempilaatuinen filmimateriaali, joka mahdollisti aiempaa paremman kuvanlaadun ja hienovaraisemmat yksityiskohdat. Niinpä näyttelijät toimivat lähes meikittä, mikä oli koko taiteen kentällä täysin uutta. Mutta juuri meikittömyyden ansiosta kuviin on saatu vangittua niitä lähes huomaamattoman pieniä eleitä ja vivahteita, joista metodinäyttelijöinä tunnetut mestarit tulivat vuosikymmeniä myöhemmin tunnetuiksi.
Historiallisen jykevistä lähikuvista voimme tarkastella myös erästä elokuvahistorian voimakkaimmista roolisuorituksista. Vaikka Maria Falconnettin mikronäytelty patetia meneekin välillä hieman yli, on siinä silti sellaista herkkyyttä, tuskaa ja tehoa, että kilpailussa historian vaikuttavimman roolisuorituksen tittelistä käydään enää hyvin pienellä piirillä. Elokuvan muut hahmot ovat selkeästi karikatyyrisempiä, mikä vain vahvistaa naispääosan huikeaa toteutusta.
Eihän tämä mitään lauantai-illan mukavaa sohvaperunaohjelmistoa ole, mutta elokuvasta vakavammin kiinnostuneet, tai muuten voimakkaita kokemuksia haluavat saavat teoksesta varmasti paljon irti.
Friikeille ja maanikoille
Viime aikoina olen pohdiskellut elokuvan tyylin kehittymisen keskeisiä teoksia. Joku viisas osaisi varmasti heittää niitä lonkalta, mutta itse joudun tekemään vähän ajatustyötä asian kanssa. Jeanne d'Arcin kärsimys on varmasti yksi elokuvan taiteeseen eniten vaikuttaneita teoksia, Suuren junanryöstön (1903) ja Mies ja elokuvakameran (1929) rinnalla. Taustan lähes täysin häivyttävä lähikuvien intensiivinen käyttö on nykyään yleistä, mutta 1920-luvulla niin ei vain osattu tehdä. Ainakin omissa aikakirjoissani myös mikronäytteleminen näyttää saaneen alkunsa juuri tästä teoksesta.
Juuri tuo ihmiskasvojen intensiivisyys ja vangitsevuus on se asia, joka tästä elokuvasta jää päällimmäisenä mieleen. Ihmisille annetaan myös aikaa kehittää tunnetilojaan, mitä ei juurikaan mykkäelokuvien aikakaudella ollut tapahtunut. Elokuvaa katsoessaan saattaa ehkä päästä kokemaan jotain, mistä Aki Kaurismäki on saattanut nuorena miehenä paljonkin inspiroitua. Niin paljon yhteneväisyyksiä tuntuu hänen elokuviensa hahmoilla ja ajantajulla olevan tämän teoksen kanssa.
Väkevä näyttelijätyö lähes piilottaa taakseen kameratyöskentelyn toisen erinomaisen piirteen. Kuvakulmat ovat hyvin tarkkaan harkittuja korostamaan kunkin kohtauksen tunnetilaa. Välillä hahmoja kuvataan alhaalta, välillä ylhäältä. Toisinaan kameran liike ja siihen täydellisesti sovitettu näyttelijäntyö saavuttavat lähes hypnoottisen dynaamisia kompositioita.
En tiedä, kestääkö tämä suitsutus useamman katsomiskerran, mutta ainakin ensimmäisen kerran jälkeen Jeanne d'Arcin kärsimys vaikuttaa lähes täydelliseltä elokuvalta. Siis elokuvakerronnallisesti täydelliseltä. Juonellisesti se voisi olla yllättävämpi, mutta dramatisoidut dokumentit harvemmin ovat.
Statuspäivityksenä
Uskomattoman moderni ja väkevä mykkäelokuva Orleansin neitsyen oikeudenkäynnistä ja tuomiosta.
Viihdekäyttäjälle
Kun puhutaan mykkäelokuvista, monelle tulee varmaankin ensimmäisenä ja ainoana mieleen Chaplinin, Harrold Lloydin ja Buster Keatonin komediat. Valtavasti vauhtia ja vaarallisia tilanteita, joissa seikkailevat vahvasti meikatut ja ylifyysisesti näyttelevät hassut hahmot. Ei aivan väärä mielikuva, mutta Jeanne d'Arcin kärsimyksessä on kysymys jostain ihan muusta.
Elokuva ainakin väittää perustuvansa Jeanne d'Arcin oikeudenkäynnistä säilyneisiin pöytäkirjoihin. Noissa kirjoituksissa kerrotaan täsmällisesti, kuinka vasta 19-vuotias Jeanne joutui vastaamaan syytöksiin harhaoppisuudesta. Elokuvan perusteella suurin synti näyttäisi olevan pukeutuminen miesten vaatteisiin. Juoni siis ei varsinaisesti tarjoa historiansa lukeneelle mitään uutta, eikä yllätyksiä ole luvassa.
Minkä takia sitten tämä elokuva nousee yhä uudestaan ja uudestaan kriitikoiden ja historioitsijoiden tärkeimpien elokuvien listalle? Tärkein syy on varmastikin elokuvan tyylihistoriallisesti merkittävä, uraauurtava ohjaus ja näyttelijäntyö. Carl Theodor Dreyerin ohjaus koostuu lähes kokonaan lähikuvista. Filmimarkkinoille oli juuri aiemmin tullut uusi, parempilaatuinen filmimateriaali, joka mahdollisti aiempaa paremman kuvanlaadun ja hienovaraisemmat yksityiskohdat. Niinpä näyttelijät toimivat lähes meikittä, mikä oli koko taiteen kentällä täysin uutta. Mutta juuri meikittömyyden ansiosta kuviin on saatu vangittua niitä lähes huomaamattoman pieniä eleitä ja vivahteita, joista metodinäyttelijöinä tunnetut mestarit tulivat vuosikymmeniä myöhemmin tunnetuiksi.
Historiallisen jykevistä lähikuvista voimme tarkastella myös erästä elokuvahistorian voimakkaimmista roolisuorituksista. Vaikka Maria Falconnettin mikronäytelty patetia meneekin välillä hieman yli, on siinä silti sellaista herkkyyttä, tuskaa ja tehoa, että kilpailussa historian vaikuttavimman roolisuorituksen tittelistä käydään enää hyvin pienellä piirillä. Elokuvan muut hahmot ovat selkeästi karikatyyrisempiä, mikä vain vahvistaa naispääosan huikeaa toteutusta.
Eihän tämä mitään lauantai-illan mukavaa sohvaperunaohjelmistoa ole, mutta elokuvasta vakavammin kiinnostuneet, tai muuten voimakkaita kokemuksia haluavat saavat teoksesta varmasti paljon irti.
Friikeille ja maanikoille
Viime aikoina olen pohdiskellut elokuvan tyylin kehittymisen keskeisiä teoksia. Joku viisas osaisi varmasti heittää niitä lonkalta, mutta itse joudun tekemään vähän ajatustyötä asian kanssa. Jeanne d'Arcin kärsimys on varmasti yksi elokuvan taiteeseen eniten vaikuttaneita teoksia, Suuren junanryöstön (1903) ja Mies ja elokuvakameran (1929) rinnalla. Taustan lähes täysin häivyttävä lähikuvien intensiivinen käyttö on nykyään yleistä, mutta 1920-luvulla niin ei vain osattu tehdä. Ainakin omissa aikakirjoissani myös mikronäytteleminen näyttää saaneen alkunsa juuri tästä teoksesta.
Juuri tuo ihmiskasvojen intensiivisyys ja vangitsevuus on se asia, joka tästä elokuvasta jää päällimmäisenä mieleen. Ihmisille annetaan myös aikaa kehittää tunnetilojaan, mitä ei juurikaan mykkäelokuvien aikakaudella ollut tapahtunut. Elokuvaa katsoessaan saattaa ehkä päästä kokemaan jotain, mistä Aki Kaurismäki on saattanut nuorena miehenä paljonkin inspiroitua. Niin paljon yhteneväisyyksiä tuntuu hänen elokuviensa hahmoilla ja ajantajulla olevan tämän teoksen kanssa.
Väkevä näyttelijätyö lähes piilottaa taakseen kameratyöskentelyn toisen erinomaisen piirteen. Kuvakulmat ovat hyvin tarkkaan harkittuja korostamaan kunkin kohtauksen tunnetilaa. Välillä hahmoja kuvataan alhaalta, välillä ylhäältä. Toisinaan kameran liike ja siihen täydellisesti sovitettu näyttelijäntyö saavuttavat lähes hypnoottisen dynaamisia kompositioita.
En tiedä, kestääkö tämä suitsutus useamman katsomiskerran, mutta ainakin ensimmäisen kerran jälkeen Jeanne d'Arcin kärsimys vaikuttaa lähes täydelliseltä elokuvalta. Siis elokuvakerronnallisesti täydelliseltä. Juonellisesti se voisi olla yllättävämpi, mutta dramatisoidut dokumentit harvemmin ovat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)