Kaasuvalo - Rakkaus ja hulluus

Gaslight (1944)

Statuspäivityksenä

Tiivistunnelmainen, joskin aavistuksen junnaava klassikkotrilleri hienoilla näyttelijöillä.

Viihdekäyttäjälle

Nuoren tytön kasvatustäti murhataan Lontoossa ja tyttö lähetetään Italiaan opiskelemaan musiikkia. Kymmenen vuoden kuluttua hän palaa takaisin Englantiin, ja päättää naida rakastamansa miehen. He muuttavat takaisin tytön kotitaloon, mikä palauttaa tytön mieleen epämiellyttäviä muistoja. Ajan myötä muistot tuntuvat piinaavan naista yhä kovemmin. Hän alkaa kokea epätodellisia ja pelottavia asioita, joutuen vahvasti epäilemään omaa mielenterveyttään.

1944 elokuva oli vielä kovin nuori taidemuoto. Suurin osa näyttelijöistä oli teatteritaustaisia, eikä tekniikan kehitys sallinut vielä hienovaraisten äänien ja kuvien tallentamista. Niinpä Kaasuvalossa, kuten miltei kaikissa saman ajan elokuvissa, näyttelijätyö on jossain määrin yliampuvaa ja sentimentaalista, ainakin nykyelokuviin verrattuna. Niin on myös Ingrid Bergmanin näytteleminen, joskin ajalliseen perspektiiviin asetettuna Ingridin roolisuoritus on hyvinkin Oscarinsa arvoinen. Niin olisi myös Angela Lansburyn moderni suoritus pariskunnan taloudenhoitajana.

Jostain syystä elokuva tuntui aika ajoin junnaavan paikallaan. Vaikka kaikki kohtaukset ovat hyvin perusteltuja, tuntuu, että tarina ei mene eteenpäin riittävän viihdyttävällä nopeudella. Myös henkilöhahmot tuntuvat välillä jumittavan liikaa tarinan ympyröihin, vaikka ulkopuolisen katsojan silmin olisi päivänselvää, mihin suuntaan hahmon pitää lähteä. Tästä huolimatta tarina pysyy kohtuullisen hyvin kasassa ja sille saadaan myös tyydyttävä ratkaisu.

Kaiken kaikkiaan Kaasuvalo on antoisa elokuvakokemus. Nykykatsoja joutuu tosin totuttautumaan menneiden aikojen elokuvallisen kerronnan tyyliin ja nopeuteen, mutta usein se kyllä kannattaa. Elokuvallisten kikkailujen ihastelun sijaan voi kerrankin nauttia itse tarinasta täysin rinnoin.


Friikeille ja maanikoille

Kun olin pieni niinkuin sieni ja istuin matonreunalla heiluttelemassa jalkojani, tuli televisiosta toisinaan Peter Von Baghin alustuksia illan elokuvaan. Eihän niistä mitään silloin ymmärtänyt, mutta mieleen jäi herran innostuneisuus vanhoja elokuvia kohtaan. Sama rakkaus näkyy Peterin kirjoissa ja Sodankylän Elokuvafestivaalien aamutapaamisissa. Silloin ennen en tätä aivan ymmärtänyt, olivathan uusimmat elokuvat vauhdikkaita ja hauskoja, sekä myös värikkäämpiä ja lennokkaampia kuin nuo Peterin rakkaat klassikot.

Kokemuksen karttuessa olen oppinut ymmärtämään tuota Von Baghin ajatuksia, mutta kyllä silti tykkään uusistakin elokuvista. Ja DVD:stä, sillä ne ovat mahdollistaneet tutustumisen useisiin näistä klassikoista. Vanhat klassikot eivät välttämättä täytä sitä eskapistista viemäriaukkoa, jonka tuketta nykyleffat tuntuvat olevan. Sen sijaan niissä on jotain käsittämätöntä entisen ajan hehkua, sellaista myyttistä valoa, jollaista harva uusi elokuva pystyy säteilemään. Eiväthän kaikki vanhat elokuvat tietenkään ole klassikoita, tuskin edes hyviä, mutta klassikot kannattaa katsoa.

Kaasuvalon tarina on oiva, eikä se paljasta itseään katsojalle liian aikaisin. Välillä tosin tuntuu, että juonen painotus on hieman hakusessa - samankaltaisia kohtauksia toistetaan aivan liian usein. Epävarmuuden kehittyminen Bergmanin kasvoilla tuntuu välillä lähestyvän jo Naomi Wattsin pateettisen pitkiä otoksia Jacksonin King Kongin lopussa. Aivan niin pitkälle ei kuitenkaan mennä, pysyyhän elokuvan kesto hyvin siedettävässä parin tunnin haarukassa. Joku reipas Eurooppalainen ohjaaja olisi tosin tiivistänyt kuvasta puoli tuntia pois, eihän tämä tarina vaatisi sen enempää käsittelyaikaa kuin Clouzotin Pirulliset.