Statuspäivityksenä
Helpohko toimintaseikkailu, jossa tutut tarinat yhdistyvät hauskalla tavalla tuttujen lelujen mahdollistamaan pähkähulluun huumoriin.
Viihdekäyttäjälle
Maailman toiseksi ahnein arkeologi ja haudanryöstäjä on jälleen täällä. Tosin tällä kertaa meininki on kuin eläkeukon keinutuolistaan lattialla leikkiville lapsenlapsenlapsille kertomia tarinoita. Kaikki on koettu jo aikaisemmin ja lisäksi tarinat täytyy kertoa lapsille sopivalla tavalla. Kuulostaa vaaralliselta yhdistelmältä.
Lego Indiana Jones: The Original Adventures kertoo kolmen ensimmäisen Indy-leffan tarinat. Elokuvien pelilliset vastineet on kukin jaettu kuuteen kompaktiin lukuun. Pelaaminen koostuu Lego-kolikoiden keräämisestä, vihollisten kanssa tappelusta ja kevyiden etenemispulmien ratkomisesta. Pelaajalla on aina mukanaan kaksi tai useampia hahmoja, joiden kontrollia hän voi vaihtaa vapaasti. Hahmot, jotka eivät ole pelaajan ohjauksessa seuraavat pelaajan hahmoa, joten jokaista ei tarvitse erikseen juoksuttaa kentistä läpi. Pelissä on koko ajan rento meininki, eikä edes laiska kriitikko jäänyt jumiin kertaakaan. Huumoria riittää eikä pulmien ratkaiseminen vaadi yliluonnollisia taitoja tai mensalaisen älykkyyttä.
Ollakseen Lego-brändätty peli, Indyssä on yllättävän paljon väkivaltaa. Veri ei tietenkään lennä, mutta ukot hajoilevat palasiksi ja saattaapa vastaan tulla irtopää tai ruumis ilman päätä. Vihollisia tapetaan nyrkillä, lapiolla, jakoavaimella ja erilaisilla aseilla. Homma on kyllä hauskaa - naurahdin jopa pari kertaa kun erehdyksessä kumautin toisen hahmon lapiolla palasiksi makean kumahduksen saattelemana, mutta itse en kyllä antaisi tätä pelattavaksi vaikutusalttiille lapsille.
Peliä vaivaa jonkin verran ohjaamisen hankaluus. Hahmot tarttuvat turhan hanakasti muutamiin automaattitoimintoihin, kuten seinän vieressä hiippailuun ja työnnettäviin ja vedettäviin kahvoihin. Myös kenttäsuunnittelussa ja kameran toiminnassa on ongelmia, koska yleisin kuolinsyy ja turhautumisen aiheuttaja on juokseminen alas sillalta tai hyppy ohi kohteesta - syvyyssuuntainen liike ei vain millään meinaa toimia tarkasti.
Yhdessä asiassa Lego Indy on erittäin ansioitunut. Kun tarinat on pelannut ilman suurempia keräilypaineita läpi, on mittarissa vasta noin 50% koko pelistä. Lähes kaikissa kentissä on aarteita, joiden luokse ei ole edes mahdollista päästä tarinamoodin hahmoilla. Niinpä koko pelin kaikki kentät tulee pelattua läpi useampaan otteeseen. Tällainen lähestymistapa on mielestäni loistava, koska suurin osa ostetuista peleistä on liian pitkiä ja jää pelaajilta kesken. Nyt pelaaja voi tyytyväisenä nauttia tarinoista kohtalaisen vikkelästi ja jos intoa vielä riittää, palata myöhemmin hiomaan täydellistä pelisuoritustaan.
Lego Indiana Jones sopii kaikille toimintaseikkailun nälkäisille pelaajille, jotka pystyvät säätämään päänsä Legotaajuudelle. Pienet vaivat ohjauksen kanssa kompensoidaan laajalla pelillä ja onnistumisen riemulla - joka tosin saattaa joillekin corepelaajille ilmentyä turhauttavana helppoutena ja haasteen puutteena. Me muut voimme hyvillä mielin hypätä Indyn mukana suuriin seikkailuihin.
Friikeille ja maanikoille
Pelasin Indyä Wiillä, jonka toimintaseikkailupelien kirkkain tähti, Super Mario Galaxy käy edelleen toisinaan pyörähtämässä konsolissani muutaman tähden verran. Koska molemmat pelit ovat kolmannen persoonan toimintaseikkailuita, niissä on paljon samaa. Asioita kerätään, loppuvastuksia tapetaan ja keskimäärin keskitytään suorittamiseen. Tarinan jälkeen on vielä puoli peliä suorittamatta. Molempia tuntuu vaivaavan ohjauksen ja kameran aiheuttama liikkeen suunnan hallinnan ja arvioinnin vaikeus.
Olisi kuitenkin väärin verrata Indyä ja Galaxya suoraan toisiinsa. Missä Super Mario Galaxy onnistuu yllättämään koko ajan uusilla nokkelilla ideoilla ja kentillä, luottaa Indy tuttuihin tarinoihin, hahmoihin ja miljöisiin. Pelimekaniikka on Super Mariossa huomattavasti vauhdikkaampaa ja liikkuvampaa Indyn keskittyessä paikkojen tutkimiseen ja pulmien ratkomiseen. Super Mariossa voi myös tulla game over, mitä en Indyssä ole onnistunut saavuttamaan.
Indyä pelatessani aloin jälleen jossain mielessä ymmärtämään niitä 80-luvulle päänsä jättäneitä jääriä, joiden mielestä kaksiulotteiset tasoloikkapelit olivat ainoita oikeita pelejä ja kolmannesta ulottuvuudesta ei ole ollut muuta kuin haittaa. Indyssä kameraa ei pysty kääntämään, joten hyppyjen suunnan ja pituuden arviointi täytyy tehdä ohjaajan valitsemasta kamerakulmasta. On todella turhauttavaa arvata, mihin suuntaan kielekkeeltä pitäisi hypätä osuakseen köyteen, jonka missaamisesta on palkkana grillaus laavakivigrillissä. Muutaman kerran toinen pelihahmoista asettui kameran ja pulman väliin estäen näkyvyyden.
Legojen ja Indiana Jonesin yhdistäminen tuntuu aika eriskummalliselta valinnalta. Indyt ovat mielestäni aika väkivaltaisia, Tuomion temppeli jopa raaka, kun taas Legot yhdistetään ala-asteikäisten puuhasteluihin. Vanhemmat pelaajat saattavat epäröidä Lego-teeman kanssa, mutta jos pitää mielensä avoimena, ei lelumaisuus ainakaan haittaa peliä. Päin vastoin, Legojen modulaarisuus mahdollistaa monia hauskoja kikkoja ja pelimekaniikkoja, joihin fotorealistinen meininki ei pystyisi.
maanantai 24. toukokuuta 2010
Miami Vice - silputtua viileyttä
Miami Vice (2006)
Statuspäivityksenä
Sekava ja ryhditön toimintaspektaakkeli, jonka suurimmat ansiot tehtiin jo 1980-luvulla saman nimisessä televisiosarjassa.
Viihdekäyttäjälle
On olemassa hyvää toimintaa. Siinä on selkeä juoni - päämäärä on näkyvissä koko ajan, jotta katsoja tietää mitä odottaa. Toiminta on sulavaa ja efektit ja stuntit ovat näyttäviä ja niistä näkee mitä tapahtuu. Henkilöhahmot ja dialogi saattavat olla jopa erinomaisia, mutta yleensä keskiverto riittää. Miami Vicen kohdalla vain viimeinen lause toteutuu.
1980-luvulla Miami Vice oli synonyymi viileälle tyylille. Taistelupari Crockett ja Tubbs jallittivat Miamin rikollispiirejä ajaen välillä Ferrarilla, välillä muskeliveneellä. Kauniita naisia ja vauhdikkaita menopelejä riitti, eikä kyseessä ollut kuin televisiosarja. Kun komea ruumis kaivetaan haudasta, luvassa voi olla vain lahonnutta charmia tai seksikkään epäkuollutta meininkiä. Miamin poliisi ei palkkaa vampyyreitä.
Voi olla, että olen kolmenkympin rajapyykin ylittäessäni tullut auttamatta vanhaksi, mutta en tahdo ymmärtää uusia toimintaelokuvia. Ihan kuin niistä puuttuisi punainen lanka, jota katsojan on helppo seurata alusta loppuun. Myös toiminnan motiivit ovat usein huteria, eikä juonikuvion sekavuutta helpota ohuet henkilöhahmot. Kaiken kruunaa pahoinvointia aiheuttava kameran jatkuva liike, käsivarakuvaus, silppuleikkaus ja kaikenkattava "mitä hittoa tässä oikein tapahtuu" -olotila.
Tämä on ihan okei yleensä, mutta Miami Vicessä suurin osa toimintakohtauksista on onnistuttu vesittämään. Ukot seisovat paikoillaan ja roiskivat pyssyillään vuoron perään. Koko hommasta puuttuu dynamiikka. Onneksi elokuvasta löytyy kuitenkin juoni jossain puolen välin tietämillä, ja siitä eteenpäin tarinan kuljetus on edes jotenkin siedettävää.
Kyllä tästä joku varmaan saa hyvät kiksit. Itse en kyllä suosittele Miami Viceä muille kuin aivan aivottomimmille toimintaleffojen ystäville. Muut saattavat kyllä pärjätä elokuvan kanssa, mutta nauttimista varten suosittelen ennemmin Hot Fuzzia tai Bourne-trilogiaa, ellei halua nähdä oikeasti hyvää toimintaa, jolloin kannattaa suunnata katseensa John Woon Hong Kong -filmatisointeihin. Minun Miami Viceni pysyy haudattuna. Tämä on jotain aivan muuta.
Friikeille ja maanikoille
Toimintaelokuvan pitäisi olla viihdettä parhaimmillaan - helposti seurattavaa, visuaalisesti näyttävää ja adrenaliinia erittävää. Miami Vice onnistuu vesittämään kaikki kolme osa-aluetta, joskin seuraamisen helppous on rikottu kaikkein pahiten. Katsojalla menee todella pitkään ennen kuin elokuvan punaisen langan pää hänelle annetaan.
Miami Vice on kuin jättibudjetilla tuotettua Roger Cormanin b-luokan kökköä. Missä Corman säästi kaikkialla ja saattoi käyttää samoja kohtauksia ja ylijääneitä pätkiä muissa elokuvissaan - saaden ymmärrettävästi aikaan jokseenkin sekavia kokonaisuuksia, siinä Michael Mann käyttää järkyttävän määrän rahaa ja aikaa tuottaakseen samanlaista sekavaa silppua. Roger Corman saattoi käsikirjoittaa elokuvansa päivässä tai parissa, joten on selvää, etteivät tarinat aina olleet kovin loogisia. Mann on luultavasti käyttänyt käsikirjoituksen hiomiseen enemmän aikaa kuin Suomella meni puolustautumiseen Venäjän suurhyökkäystä vastaan. Tätä ei voi antaa anteeksi.
Ensimmäiset kymmenen minuuttia Miami Vicen alusta menee ihmetellessä, mitä hittoa tapahtuu. Tämähän on jokseenkin tuttua esimerkiksi James Bond-elokuvien alkukohtauksissa, mutta Miami Vicessä peliä ei koskaan vihelletä poikki ja vedetä näkyviin ylitsepursuavan upeaa alkutekstipläjäystä, jonka jälkeen varsinainen elokuva voi alkaa. Miami Vice jatkuu sekavana jopa niin pitkään, että meinasin sammuttaa koko television.
Hollywoodilaisen toiminnan alkuaineet ovat liikkuva kamera, lähikuva ja silppuleikkaus. Näillä saadaan aikaan kolme kertaa sekunnissa vaihtuvia lähikuvia tapahtumista, joiden kuvittelee olevan toimintaa. Mielestäni tällä vain peitellään näyttelijöiden ja muiden tekijöiden laiskuutta, taitamattomuutta ja omistautumattomuutta. Kun muutaman freimin pätkiin leikattua lähikuvasalaattia vertaa esimerkiksi John Woon mestarillisiin Hong Kong -ajan toimintakohtauksiin, tuntuu Hollywoodin toiminta aivan helvetin huonolta.
Miami Vicen loppuräiskintöjen kohdalla huomasin yllättäen, että elokuvan äänimiksaus meni jotenkin epätavallisen epätasapainoon. Aseiden laukaukset kuulostivat vaimealta tuhnuttelulta eikä musiikkia tai muita ääniä juuri ollut. Samanlainen hetki oli myös siinä kehutussa Batman-elokuvassa. En tiedä, oliko kyseessä tekninen ongelma, vai mitä on haettu musiikin poistamisella ja äänien vetämisellä jonkin gaussian-filtterin läpi, häiritsevää se kuitenkin on ja toiminnan rytmi tuntuu menevän pahasti bossanovan puolelle.
Statuspäivityksenä
Sekava ja ryhditön toimintaspektaakkeli, jonka suurimmat ansiot tehtiin jo 1980-luvulla saman nimisessä televisiosarjassa.
Viihdekäyttäjälle
On olemassa hyvää toimintaa. Siinä on selkeä juoni - päämäärä on näkyvissä koko ajan, jotta katsoja tietää mitä odottaa. Toiminta on sulavaa ja efektit ja stuntit ovat näyttäviä ja niistä näkee mitä tapahtuu. Henkilöhahmot ja dialogi saattavat olla jopa erinomaisia, mutta yleensä keskiverto riittää. Miami Vicen kohdalla vain viimeinen lause toteutuu.
1980-luvulla Miami Vice oli synonyymi viileälle tyylille. Taistelupari Crockett ja Tubbs jallittivat Miamin rikollispiirejä ajaen välillä Ferrarilla, välillä muskeliveneellä. Kauniita naisia ja vauhdikkaita menopelejä riitti, eikä kyseessä ollut kuin televisiosarja. Kun komea ruumis kaivetaan haudasta, luvassa voi olla vain lahonnutta charmia tai seksikkään epäkuollutta meininkiä. Miamin poliisi ei palkkaa vampyyreitä.
Voi olla, että olen kolmenkympin rajapyykin ylittäessäni tullut auttamatta vanhaksi, mutta en tahdo ymmärtää uusia toimintaelokuvia. Ihan kuin niistä puuttuisi punainen lanka, jota katsojan on helppo seurata alusta loppuun. Myös toiminnan motiivit ovat usein huteria, eikä juonikuvion sekavuutta helpota ohuet henkilöhahmot. Kaiken kruunaa pahoinvointia aiheuttava kameran jatkuva liike, käsivarakuvaus, silppuleikkaus ja kaikenkattava "mitä hittoa tässä oikein tapahtuu" -olotila.
Tämä on ihan okei yleensä, mutta Miami Vicessä suurin osa toimintakohtauksista on onnistuttu vesittämään. Ukot seisovat paikoillaan ja roiskivat pyssyillään vuoron perään. Koko hommasta puuttuu dynamiikka. Onneksi elokuvasta löytyy kuitenkin juoni jossain puolen välin tietämillä, ja siitä eteenpäin tarinan kuljetus on edes jotenkin siedettävää.
Kyllä tästä joku varmaan saa hyvät kiksit. Itse en kyllä suosittele Miami Viceä muille kuin aivan aivottomimmille toimintaleffojen ystäville. Muut saattavat kyllä pärjätä elokuvan kanssa, mutta nauttimista varten suosittelen ennemmin Hot Fuzzia tai Bourne-trilogiaa, ellei halua nähdä oikeasti hyvää toimintaa, jolloin kannattaa suunnata katseensa John Woon Hong Kong -filmatisointeihin. Minun Miami Viceni pysyy haudattuna. Tämä on jotain aivan muuta.
Friikeille ja maanikoille
Toimintaelokuvan pitäisi olla viihdettä parhaimmillaan - helposti seurattavaa, visuaalisesti näyttävää ja adrenaliinia erittävää. Miami Vice onnistuu vesittämään kaikki kolme osa-aluetta, joskin seuraamisen helppous on rikottu kaikkein pahiten. Katsojalla menee todella pitkään ennen kuin elokuvan punaisen langan pää hänelle annetaan.
Miami Vice on kuin jättibudjetilla tuotettua Roger Cormanin b-luokan kökköä. Missä Corman säästi kaikkialla ja saattoi käyttää samoja kohtauksia ja ylijääneitä pätkiä muissa elokuvissaan - saaden ymmärrettävästi aikaan jokseenkin sekavia kokonaisuuksia, siinä Michael Mann käyttää järkyttävän määrän rahaa ja aikaa tuottaakseen samanlaista sekavaa silppua. Roger Corman saattoi käsikirjoittaa elokuvansa päivässä tai parissa, joten on selvää, etteivät tarinat aina olleet kovin loogisia. Mann on luultavasti käyttänyt käsikirjoituksen hiomiseen enemmän aikaa kuin Suomella meni puolustautumiseen Venäjän suurhyökkäystä vastaan. Tätä ei voi antaa anteeksi.
Ensimmäiset kymmenen minuuttia Miami Vicen alusta menee ihmetellessä, mitä hittoa tapahtuu. Tämähän on jokseenkin tuttua esimerkiksi James Bond-elokuvien alkukohtauksissa, mutta Miami Vicessä peliä ei koskaan vihelletä poikki ja vedetä näkyviin ylitsepursuavan upeaa alkutekstipläjäystä, jonka jälkeen varsinainen elokuva voi alkaa. Miami Vice jatkuu sekavana jopa niin pitkään, että meinasin sammuttaa koko television.
Hollywoodilaisen toiminnan alkuaineet ovat liikkuva kamera, lähikuva ja silppuleikkaus. Näillä saadaan aikaan kolme kertaa sekunnissa vaihtuvia lähikuvia tapahtumista, joiden kuvittelee olevan toimintaa. Mielestäni tällä vain peitellään näyttelijöiden ja muiden tekijöiden laiskuutta, taitamattomuutta ja omistautumattomuutta. Kun muutaman freimin pätkiin leikattua lähikuvasalaattia vertaa esimerkiksi John Woon mestarillisiin Hong Kong -ajan toimintakohtauksiin, tuntuu Hollywoodin toiminta aivan helvetin huonolta.
Miami Vicen loppuräiskintöjen kohdalla huomasin yllättäen, että elokuvan äänimiksaus meni jotenkin epätavallisen epätasapainoon. Aseiden laukaukset kuulostivat vaimealta tuhnuttelulta eikä musiikkia tai muita ääniä juuri ollut. Samanlainen hetki oli myös siinä kehutussa Batman-elokuvassa. En tiedä, oliko kyseessä tekninen ongelma, vai mitä on haettu musiikin poistamisella ja äänien vetämisellä jonkin gaussian-filtterin läpi, häiritsevää se kuitenkin on ja toiminnan rytmi tuntuu menevän pahasti bossanovan puolelle.
Pirulliset - Murhaamisen kieroudesta
Les diaboliques (1955)
Statuspäivityksenä
Nerokas murhamysteeri toteutettuna vahvalla ranskalaisella aksentilla ja eurooppalaisella alleviivaamattomuudella.
Viihdekäyttäjälle
Aion kunnioittaa elokuvan lopussa esitettyä ohjaajan pyyntöä, enkä kerro elokuvan tarinasta juuri mitään. Tämä on jälleen niitä elokuvia, jotka täytyy nähdä ilman suuria ennakkotietoja, joskin tarinan tuntemisen jälkeen uudelleenkatsominen antaa tarinalle uusia sävyjä.
Elokuvan tapahtumat pyörivät kolmen ihmisen ympärillä. Poikakoulun johtajapariskunnan perhe-elämä ei ole kaikkei auvoisinta, joten asialle täytyy tehdä jotain. Mikäpä olisikaan elokuvallisempi tapa korjata asioita, kuin murha. Rikoksen toteuttamiseen otetaan mukaan kummankin osapuolen hyvä tuttu. Kolmannella pyörällä on tietoa ja rohkeutta, mitä rikoksen suorittamisessa vaaditaan.
Pirullisten käsikirjoitus on varmasti ollut nerokas elokuvan ilmestymisvuonna 1955. Nyttemmin lukuisat muut elokuvat ovat käyttäneet samoja jippoja, joten juonen teho on hieman lakastunut. Pirullisissa homma kuitenkin pysyy siistinä ja kompaktina pakettina, ilman turhanpäiväisiä sivupolkuja ja jaaritteluja. Juoneen on punottu myös muutamia koukkuja, jotka lunastetaan mukavasti elokuvan myöhemmissä vaiheissa.
Myös elokuvan kerrontatyyli eroaa jonkin verran Hollywoodin korostavasta ja alleviivaavasta kerronnasta. Eurooppalaisen elokuvan raikkaus näkyy pienissä vivahteissa - omituisuuksia ei jäädä märehtimään liian pitkäksi aikaa, eikä hahmojen mielenliikkeitä alleviivata turhilla otoksilla. Kuvauksellisesti elokuva on selkeästi saksalaisen ekspressionismin valon ja varjon leikkiä korostavan tunnelman ja nousemassa olevan ranskalaisen uuden aallon arkipäiväisyyden ihanassa syleilyssä. Kohtaukset ovat tarkoituksenmukaisia ja ne on kuvattu suoraviivaiseen tyyliin, ilman turhia kuvakulman vaihdoksia ja leikkauksia.
Pirulliset on selkeästi ansainnut paikkansa trillereiden ja kauhuelokuvien parhaimmistossa. Se muuttaa modernilla tavalla muotoaan muutamaan otteeseen, onnistuen täten pitämään katsojan koukussa koko kohtuullisen pituutensa ajan. Harmillisesti yllätykset eivät ole enää niin suuria yllätyksiä kuin varmasti aikanaan ovat olleet, kiitos myöhempien aikojen jäljittelijöiden ja ryöstöviljelijöiden.
Friikeille ja maanikoille
Saattaa sisältää juonipaljastuksia
En tiedä, olenko turhan paatunut kauhuelokuvien katsomiseen, mutta itse en laittaisi Pirullisia kyseiseen genreen. Ajoittaisista yliluonnollisen oloisista vivahteista huolimatta elokuva on mielestäni selkeästi enemmän trilleri kuin kauhuelokuva - joskin aivan viimeinen kohtaus toki kääntää kompassineulaa muutaman piirun kohti kauhua.
Pirullisia katsoessa tuli väkisinkin mieleen elokuva Kaasuvalo. Molemmissa naisparan hermoja koetellaan asettamalla hänen mielenterveytensä kyseenalaiseksi. Kaasuvalo kuitenkin sortuu siihen märehtimisen ja epäuskottavan jumittamisen ansaan, josta Pirulliset kelmeilevät itsensä ohi.
Kun sanoin elokuvan seisovan kahden merkittävän tyylillisen ajanjakson halauksessa, tarkoitin sen kohteliaisuudeksi. Saksalaisesta ekspressionismista on film noirin kautta peritty varjojen ja valon käyttäminen muutamissa kohtauksissa mainiosti hyväksi. Ranskalainen uusi aalto puskee kuitenkin jo päätään pinnalle, ei kuitenkaan hyppyleikkauksien ja taiteellisten rajausten kautta, vaan jokseenkin arkipäiväisen oloisen kuvauksen ja kerronnan keinoin.
Oma osansa tähän konnotaatioon saattaa olla myös elokuvan miljööllä. Ranskalainen poikakoulu on keskeisesti esillä uuden aallon merkkiteoksessa 400 kepposta. Pirulliset on kuvattu muutamaa vuotta ennen Godardin modernia klassikkoa ja epäilen, että molemmat elokuvat ovat saaneet vahvoja vaikutteita Jean Vigon parikymmentä vuotta vanhemmasta elokuvasta Nolla käytöksestä. Omista kouluajoistani en muista, että meininki olisi ollut yhtä nuorekkaan vapautunutta kuin näissä kolmessa ranskalaisfilmissä.
Toinen, vielä vahvempi ajatuksellinen yhteys syntyy Hitchcockin tuotantoa kohtaan. Pirulliset on ehkä Hitchcockmaisin tietämäni elokuva, jota ei ole ohjannut maestro itse. Hän tosin yritti saada käsikirjoitusta haltuunsa, mutta hävisi Clouzotin tarjoukselle tiettävästi vain muutamilla tunneilla. Hitchcockin käsittelyssä nerokas tarina olisi voinut saada nerokkaan käsittelyn - en uskalla edes kuvitella kuinka upea lopputuloksesta olisi voinut tulla.
Statuspäivityksenä
Nerokas murhamysteeri toteutettuna vahvalla ranskalaisella aksentilla ja eurooppalaisella alleviivaamattomuudella.
Viihdekäyttäjälle
Aion kunnioittaa elokuvan lopussa esitettyä ohjaajan pyyntöä, enkä kerro elokuvan tarinasta juuri mitään. Tämä on jälleen niitä elokuvia, jotka täytyy nähdä ilman suuria ennakkotietoja, joskin tarinan tuntemisen jälkeen uudelleenkatsominen antaa tarinalle uusia sävyjä.
Elokuvan tapahtumat pyörivät kolmen ihmisen ympärillä. Poikakoulun johtajapariskunnan perhe-elämä ei ole kaikkei auvoisinta, joten asialle täytyy tehdä jotain. Mikäpä olisikaan elokuvallisempi tapa korjata asioita, kuin murha. Rikoksen toteuttamiseen otetaan mukaan kummankin osapuolen hyvä tuttu. Kolmannella pyörällä on tietoa ja rohkeutta, mitä rikoksen suorittamisessa vaaditaan.
Pirullisten käsikirjoitus on varmasti ollut nerokas elokuvan ilmestymisvuonna 1955. Nyttemmin lukuisat muut elokuvat ovat käyttäneet samoja jippoja, joten juonen teho on hieman lakastunut. Pirullisissa homma kuitenkin pysyy siistinä ja kompaktina pakettina, ilman turhanpäiväisiä sivupolkuja ja jaaritteluja. Juoneen on punottu myös muutamia koukkuja, jotka lunastetaan mukavasti elokuvan myöhemmissä vaiheissa.
Myös elokuvan kerrontatyyli eroaa jonkin verran Hollywoodin korostavasta ja alleviivaavasta kerronnasta. Eurooppalaisen elokuvan raikkaus näkyy pienissä vivahteissa - omituisuuksia ei jäädä märehtimään liian pitkäksi aikaa, eikä hahmojen mielenliikkeitä alleviivata turhilla otoksilla. Kuvauksellisesti elokuva on selkeästi saksalaisen ekspressionismin valon ja varjon leikkiä korostavan tunnelman ja nousemassa olevan ranskalaisen uuden aallon arkipäiväisyyden ihanassa syleilyssä. Kohtaukset ovat tarkoituksenmukaisia ja ne on kuvattu suoraviivaiseen tyyliin, ilman turhia kuvakulman vaihdoksia ja leikkauksia.
Pirulliset on selkeästi ansainnut paikkansa trillereiden ja kauhuelokuvien parhaimmistossa. Se muuttaa modernilla tavalla muotoaan muutamaan otteeseen, onnistuen täten pitämään katsojan koukussa koko kohtuullisen pituutensa ajan. Harmillisesti yllätykset eivät ole enää niin suuria yllätyksiä kuin varmasti aikanaan ovat olleet, kiitos myöhempien aikojen jäljittelijöiden ja ryöstöviljelijöiden.
Friikeille ja maanikoille
Saattaa sisältää juonipaljastuksia
En tiedä, olenko turhan paatunut kauhuelokuvien katsomiseen, mutta itse en laittaisi Pirullisia kyseiseen genreen. Ajoittaisista yliluonnollisen oloisista vivahteista huolimatta elokuva on mielestäni selkeästi enemmän trilleri kuin kauhuelokuva - joskin aivan viimeinen kohtaus toki kääntää kompassineulaa muutaman piirun kohti kauhua.
Pirullisia katsoessa tuli väkisinkin mieleen elokuva Kaasuvalo. Molemmissa naisparan hermoja koetellaan asettamalla hänen mielenterveytensä kyseenalaiseksi. Kaasuvalo kuitenkin sortuu siihen märehtimisen ja epäuskottavan jumittamisen ansaan, josta Pirulliset kelmeilevät itsensä ohi.
Kun sanoin elokuvan seisovan kahden merkittävän tyylillisen ajanjakson halauksessa, tarkoitin sen kohteliaisuudeksi. Saksalaisesta ekspressionismista on film noirin kautta peritty varjojen ja valon käyttäminen muutamissa kohtauksissa mainiosti hyväksi. Ranskalainen uusi aalto puskee kuitenkin jo päätään pinnalle, ei kuitenkaan hyppyleikkauksien ja taiteellisten rajausten kautta, vaan jokseenkin arkipäiväisen oloisen kuvauksen ja kerronnan keinoin.
Oma osansa tähän konnotaatioon saattaa olla myös elokuvan miljööllä. Ranskalainen poikakoulu on keskeisesti esillä uuden aallon merkkiteoksessa 400 kepposta. Pirulliset on kuvattu muutamaa vuotta ennen Godardin modernia klassikkoa ja epäilen, että molemmat elokuvat ovat saaneet vahvoja vaikutteita Jean Vigon parikymmentä vuotta vanhemmasta elokuvasta Nolla käytöksestä. Omista kouluajoistani en muista, että meininki olisi ollut yhtä nuorekkaan vapautunutta kuin näissä kolmessa ranskalaisfilmissä.
Toinen, vielä vahvempi ajatuksellinen yhteys syntyy Hitchcockin tuotantoa kohtaan. Pirulliset on ehkä Hitchcockmaisin tietämäni elokuva, jota ei ole ohjannut maestro itse. Hän tosin yritti saada käsikirjoitusta haltuunsa, mutta hävisi Clouzotin tarjoukselle tiettävästi vain muutamilla tunneilla. Hitchcockin käsittelyssä nerokas tarina olisi voinut saada nerokkaan käsittelyn - en uskalla edes kuvitella kuinka upea lopputuloksesta olisi voinut tulla.
sunnuntai 9. toukokuuta 2010
11'09''01 - September 11 - Ne toiset tarinat
11'09''01 - September 11
Statuspäivityksenä
Pieniä, mielenkiintoisia tarinoita päivästä jolloin norsunluutornit romahtivat.
Viihdekäyttäjälle
Muistatko missä olit kun kuulit lentokoneiden iskeneen WTC:n kaksoistorneihin? Länsimainen ihminen helposti kuvittelee, että koko maailma pysähtyi katsomaan suoraa lähetystä televisiosta. 11'09''01 kertoo yksitoista tällaista tarinaa eri puolilta maailmaa. Tekijöinä toimivat tunnetut ja tuntemattomat elokuvantekijät eri puolilta maailmaa.
Syyskuun yhdennentoista tapahtumista on luultavasti tehty enemmän elokuvia, dokumentteja ja televisio-ohjelmia kuin mistään sitten toisen maailmansodan ja siihen liittyvien henkilöiden. Valtavirrasta poiketen 11'9''01 ei keskity shokeeraavaan kuvastoon eikä karmiviin ihmiskohtaloihin. Vaikka savuavan tornin varjo leijuukin tuotannon yllä, ovat tarjotut näkökulmat tuoreita, jopa runollisia.
Suurin osa kokoelman tarinoista ottaa kantaa tapahtumiin, monet yllättävän kriittisesti. George W. Bushin retoriikkaa rinnastetaan USA:n toimiin Chilessä Pinochetin vallankaappauksen yhteydessä. Toimittaja ei pääse suoraan lähetykseen Tel Avivilaisella terrori-iskupaikalla, koska New Yorkissa tapahtuu jotain vakavaa. Iranilainen opettaja joutuu selittämään lapsille, mikä on torni.
Koska tekijöinä toimivat itsenäiset elokuvantekijät, joilla on vaihtelevat taiteelliset mielihalut, ovat myös lyhytelokuvat varsin erilaisia. Joku kuvaa käsivaralta videokameralla, toinen leikkaa sekaan vanhoja dokumenttipätkiä tai kuvia putoavista ihmisistä. Jokainen teos on omalla tavallaan kaunis, itsenäinen otos - pala luotua historiaa. Osa taiteilijoista on käyttänyt tapahtumia inspiraationa taideteoksensa taustalla. Toiset tarinoista ovat konkreettisempia, toiset vertauskuvallisempia. Kaikissa on kuitenkin vahva sanoma, joka ei aina ole sama, jota uutistoimistot ja dokumentit meille välittävät.
11'09''01 antaa New Yorkin tapahtumille aivan eri näkökulmia kuin standardin mukainen itkupotkuraivari-retoriikka. Se osoittaa, että tapahtuma ei välttämättä ravistanut koko ihmiskuntaa. Se ei myöskään maalaa kuvaa Amerikkalaisista pelkästään viattomina uhreina tai sankareina. Tapahtumat saavat erilaiset mittasuhteet, kun niitä tarkastelee New Yorkilaistuneen pakistanilaisen muslimin tai afrikkalaisen pikkupojan silmin. Tapahtumissa voi nähdä kauheuden lisäksi myös kauneutta ja toivoa. Näissä elokuvissa on helppo nähdä sisällön lisäksi myös esteettistä kauneutta.
Friikeille ja maanikoille
Lyhytelokuvat eivät ole vain lyhyitä elokuvia. Ne ovat ennemmin runoja kuin novelleja. Tiivis kerronta mahdollistaa intensiivisempiä tarinoita, avoimempia ajatuksia ja vertauskuvallisempia visioita kuin pidemmät tarinat. Näin ne myös vaativat katsojaltaan enemmän, mutta lyhyemmin. Valitettavan usein lyhytelokuvat tuntuvat myös kaatuvan oman näppäryytensä tekotaiteelliseen paskaan. Tällä kertaa näin ei käy.
Tämän kokoelman elokuvat antavat paljon ajattelemisen aihetta, paitsi aiheensa, myös käsittelynsä osalta. Iranin lapsia ei juurikaan kiinnosta kaukaisten maiden tornit, joissa kuoli käsittämätön määrä ihmisiä - he ovat kiinnostuneempia miehistä jotka kuolivat kaivaessaan kaivoa ja kuoliaaksi kivitetystä tädistä. Yhdellä otolla kuvattu kaoottinen hetki Israelilaisen terrori-iskun tapahtumapaikalla saa aikaan epämiellyttävän ahdistuksen toimittajien tunkeilevuuden takia.
En voi olla nostamatta esiin jonkin aikaa aiemmin katsomaani Hurt Lockeria, joka käsittelee syyskuun tapahtumien nostattaman sodan tapahtumia. Teosten välillä on seitsemän vuotta. Tänä aikana Amerikkalaiset ovat tehneet itsestään vapauttajasankareita, joilla on oikeus temmeltää mielin määrin ympäri maailmaa, eikä ohjaaja Kathryn Bigelow'n retoriikka Oscar-gaalassa tätä kuvaa ainakaan paranna. Samalla kriittisyys USA:n toimia kohtaan lisääntyy USAssa ja muualla maailmassa. Nämä kaksi elokuvaa ovat kuin toisiaan tuijottavat totuuden vartijat - yhteinen päämäärä, mutta täysin eri näkemykset siihen pääsemiseksi.
11'09''01 kokoelman elokuvia on erittäin vaikea katsoa vain elokuvataiteellisina tuotoksina. Teosten motiivina toimivat tapahtumat ovat saavuttaneet myyttiset mittasuhteet, eikä salaliittoteorioiden herättämät epäilykset ja tapahtumien nostattamat sodat helpota asioiden käsittelyä ja käsittämistä. Jotkin teokset vain ovat liikaa kiinni lähdeaineistossaan. Yksi asia on kuitenkin selvää: nämä lyhytelokuvat ovat taidetta, täyttäen taiteen eri tehtäviä kukin omalla tavallaan.
Kokoelman valmistumisvuonna teokset herättivät varmasti erilaisia tunteita kuin nyt, kahdeksan vuotta myöhemmin. Tuolloin ihmiset tarvitsivat terapeuttisia keinoja käsitellä omia tunteitaan tapahtumien suhteen. Jos samanlainen tarinapaketti tehtäisiin ensi vuonna, 10 vuotta tapahtumien jälkeen, voisi useampikin teoksista saavuttaa jotain samanlaista runollista kauneutta kuin Sean Pennin upea tarina vanhasta miehestä, jonka ikkunalaudalla kasvavaa kukkaa kaksoistornit varjostavat.
Statuspäivityksenä
Pieniä, mielenkiintoisia tarinoita päivästä jolloin norsunluutornit romahtivat.
Viihdekäyttäjälle
Muistatko missä olit kun kuulit lentokoneiden iskeneen WTC:n kaksoistorneihin? Länsimainen ihminen helposti kuvittelee, että koko maailma pysähtyi katsomaan suoraa lähetystä televisiosta. 11'09''01 kertoo yksitoista tällaista tarinaa eri puolilta maailmaa. Tekijöinä toimivat tunnetut ja tuntemattomat elokuvantekijät eri puolilta maailmaa.
Syyskuun yhdennentoista tapahtumista on luultavasti tehty enemmän elokuvia, dokumentteja ja televisio-ohjelmia kuin mistään sitten toisen maailmansodan ja siihen liittyvien henkilöiden. Valtavirrasta poiketen 11'9''01 ei keskity shokeeraavaan kuvastoon eikä karmiviin ihmiskohtaloihin. Vaikka savuavan tornin varjo leijuukin tuotannon yllä, ovat tarjotut näkökulmat tuoreita, jopa runollisia.
Suurin osa kokoelman tarinoista ottaa kantaa tapahtumiin, monet yllättävän kriittisesti. George W. Bushin retoriikkaa rinnastetaan USA:n toimiin Chilessä Pinochetin vallankaappauksen yhteydessä. Toimittaja ei pääse suoraan lähetykseen Tel Avivilaisella terrori-iskupaikalla, koska New Yorkissa tapahtuu jotain vakavaa. Iranilainen opettaja joutuu selittämään lapsille, mikä on torni.
Koska tekijöinä toimivat itsenäiset elokuvantekijät, joilla on vaihtelevat taiteelliset mielihalut, ovat myös lyhytelokuvat varsin erilaisia. Joku kuvaa käsivaralta videokameralla, toinen leikkaa sekaan vanhoja dokumenttipätkiä tai kuvia putoavista ihmisistä. Jokainen teos on omalla tavallaan kaunis, itsenäinen otos - pala luotua historiaa. Osa taiteilijoista on käyttänyt tapahtumia inspiraationa taideteoksensa taustalla. Toiset tarinoista ovat konkreettisempia, toiset vertauskuvallisempia. Kaikissa on kuitenkin vahva sanoma, joka ei aina ole sama, jota uutistoimistot ja dokumentit meille välittävät.
11'09''01 antaa New Yorkin tapahtumille aivan eri näkökulmia kuin standardin mukainen itkupotkuraivari-retoriikka. Se osoittaa, että tapahtuma ei välttämättä ravistanut koko ihmiskuntaa. Se ei myöskään maalaa kuvaa Amerikkalaisista pelkästään viattomina uhreina tai sankareina. Tapahtumat saavat erilaiset mittasuhteet, kun niitä tarkastelee New Yorkilaistuneen pakistanilaisen muslimin tai afrikkalaisen pikkupojan silmin. Tapahtumissa voi nähdä kauheuden lisäksi myös kauneutta ja toivoa. Näissä elokuvissa on helppo nähdä sisällön lisäksi myös esteettistä kauneutta.
Friikeille ja maanikoille
Lyhytelokuvat eivät ole vain lyhyitä elokuvia. Ne ovat ennemmin runoja kuin novelleja. Tiivis kerronta mahdollistaa intensiivisempiä tarinoita, avoimempia ajatuksia ja vertauskuvallisempia visioita kuin pidemmät tarinat. Näin ne myös vaativat katsojaltaan enemmän, mutta lyhyemmin. Valitettavan usein lyhytelokuvat tuntuvat myös kaatuvan oman näppäryytensä tekotaiteelliseen paskaan. Tällä kertaa näin ei käy.
Tämän kokoelman elokuvat antavat paljon ajattelemisen aihetta, paitsi aiheensa, myös käsittelynsä osalta. Iranin lapsia ei juurikaan kiinnosta kaukaisten maiden tornit, joissa kuoli käsittämätön määrä ihmisiä - he ovat kiinnostuneempia miehistä jotka kuolivat kaivaessaan kaivoa ja kuoliaaksi kivitetystä tädistä. Yhdellä otolla kuvattu kaoottinen hetki Israelilaisen terrori-iskun tapahtumapaikalla saa aikaan epämiellyttävän ahdistuksen toimittajien tunkeilevuuden takia.
En voi olla nostamatta esiin jonkin aikaa aiemmin katsomaani Hurt Lockeria, joka käsittelee syyskuun tapahtumien nostattaman sodan tapahtumia. Teosten välillä on seitsemän vuotta. Tänä aikana Amerikkalaiset ovat tehneet itsestään vapauttajasankareita, joilla on oikeus temmeltää mielin määrin ympäri maailmaa, eikä ohjaaja Kathryn Bigelow'n retoriikka Oscar-gaalassa tätä kuvaa ainakaan paranna. Samalla kriittisyys USA:n toimia kohtaan lisääntyy USAssa ja muualla maailmassa. Nämä kaksi elokuvaa ovat kuin toisiaan tuijottavat totuuden vartijat - yhteinen päämäärä, mutta täysin eri näkemykset siihen pääsemiseksi.
11'09''01 kokoelman elokuvia on erittäin vaikea katsoa vain elokuvataiteellisina tuotoksina. Teosten motiivina toimivat tapahtumat ovat saavuttaneet myyttiset mittasuhteet, eikä salaliittoteorioiden herättämät epäilykset ja tapahtumien nostattamat sodat helpota asioiden käsittelyä ja käsittämistä. Jotkin teokset vain ovat liikaa kiinni lähdeaineistossaan. Yksi asia on kuitenkin selvää: nämä lyhytelokuvat ovat taidetta, täyttäen taiteen eri tehtäviä kukin omalla tavallaan.
Kokoelman valmistumisvuonna teokset herättivät varmasti erilaisia tunteita kuin nyt, kahdeksan vuotta myöhemmin. Tuolloin ihmiset tarvitsivat terapeuttisia keinoja käsitellä omia tunteitaan tapahtumien suhteen. Jos samanlainen tarinapaketti tehtäisiin ensi vuonna, 10 vuotta tapahtumien jälkeen, voisi useampikin teoksista saavuttaa jotain samanlaista runollista kauneutta kuin Sean Pennin upea tarina vanhasta miehestä, jonka ikkunalaudalla kasvavaa kukkaa kaksoistornit varjostavat.
perjantai 7. toukokuuta 2010
Kaasuvalo - Rakkaus ja hulluus
Gaslight (1944)
Statuspäivityksenä
Tiivistunnelmainen, joskin aavistuksen junnaava klassikkotrilleri hienoilla näyttelijöillä.
Viihdekäyttäjälle
Nuoren tytön kasvatustäti murhataan Lontoossa ja tyttö lähetetään Italiaan opiskelemaan musiikkia. Kymmenen vuoden kuluttua hän palaa takaisin Englantiin, ja päättää naida rakastamansa miehen. He muuttavat takaisin tytön kotitaloon, mikä palauttaa tytön mieleen epämiellyttäviä muistoja. Ajan myötä muistot tuntuvat piinaavan naista yhä kovemmin. Hän alkaa kokea epätodellisia ja pelottavia asioita, joutuen vahvasti epäilemään omaa mielenterveyttään.
1944 elokuva oli vielä kovin nuori taidemuoto. Suurin osa näyttelijöistä oli teatteritaustaisia, eikä tekniikan kehitys sallinut vielä hienovaraisten äänien ja kuvien tallentamista. Niinpä Kaasuvalossa, kuten miltei kaikissa saman ajan elokuvissa, näyttelijätyö on jossain määrin yliampuvaa ja sentimentaalista, ainakin nykyelokuviin verrattuna. Niin on myös Ingrid Bergmanin näytteleminen, joskin ajalliseen perspektiiviin asetettuna Ingridin roolisuoritus on hyvinkin Oscarinsa arvoinen. Niin olisi myös Angela Lansburyn moderni suoritus pariskunnan taloudenhoitajana.
Jostain syystä elokuva tuntui aika ajoin junnaavan paikallaan. Vaikka kaikki kohtaukset ovat hyvin perusteltuja, tuntuu, että tarina ei mene eteenpäin riittävän viihdyttävällä nopeudella. Myös henkilöhahmot tuntuvat välillä jumittavan liikaa tarinan ympyröihin, vaikka ulkopuolisen katsojan silmin olisi päivänselvää, mihin suuntaan hahmon pitää lähteä. Tästä huolimatta tarina pysyy kohtuullisen hyvin kasassa ja sille saadaan myös tyydyttävä ratkaisu.
Kaiken kaikkiaan Kaasuvalo on antoisa elokuvakokemus. Nykykatsoja joutuu tosin totuttautumaan menneiden aikojen elokuvallisen kerronnan tyyliin ja nopeuteen, mutta usein se kyllä kannattaa. Elokuvallisten kikkailujen ihastelun sijaan voi kerrankin nauttia itse tarinasta täysin rinnoin.
Friikeille ja maanikoille
Kun olin pieni niinkuin sieni ja istuin matonreunalla heiluttelemassa jalkojani, tuli televisiosta toisinaan Peter Von Baghin alustuksia illan elokuvaan. Eihän niistä mitään silloin ymmärtänyt, mutta mieleen jäi herran innostuneisuus vanhoja elokuvia kohtaan. Sama rakkaus näkyy Peterin kirjoissa ja Sodankylän Elokuvafestivaalien aamutapaamisissa. Silloin ennen en tätä aivan ymmärtänyt, olivathan uusimmat elokuvat vauhdikkaita ja hauskoja, sekä myös värikkäämpiä ja lennokkaampia kuin nuo Peterin rakkaat klassikot.
Kokemuksen karttuessa olen oppinut ymmärtämään tuota Von Baghin ajatuksia, mutta kyllä silti tykkään uusistakin elokuvista. Ja DVD:stä, sillä ne ovat mahdollistaneet tutustumisen useisiin näistä klassikoista. Vanhat klassikot eivät välttämättä täytä sitä eskapistista viemäriaukkoa, jonka tuketta nykyleffat tuntuvat olevan. Sen sijaan niissä on jotain käsittämätöntä entisen ajan hehkua, sellaista myyttistä valoa, jollaista harva uusi elokuva pystyy säteilemään. Eiväthän kaikki vanhat elokuvat tietenkään ole klassikoita, tuskin edes hyviä, mutta klassikot kannattaa katsoa.
Kaasuvalon tarina on oiva, eikä se paljasta itseään katsojalle liian aikaisin. Välillä tosin tuntuu, että juonen painotus on hieman hakusessa - samankaltaisia kohtauksia toistetaan aivan liian usein. Epävarmuuden kehittyminen Bergmanin kasvoilla tuntuu välillä lähestyvän jo Naomi Wattsin pateettisen pitkiä otoksia Jacksonin King Kongin lopussa. Aivan niin pitkälle ei kuitenkaan mennä, pysyyhän elokuvan kesto hyvin siedettävässä parin tunnin haarukassa. Joku reipas Eurooppalainen ohjaaja olisi tosin tiivistänyt kuvasta puoli tuntia pois, eihän tämä tarina vaatisi sen enempää käsittelyaikaa kuin Clouzotin Pirulliset.
Statuspäivityksenä
Tiivistunnelmainen, joskin aavistuksen junnaava klassikkotrilleri hienoilla näyttelijöillä.
Viihdekäyttäjälle
Nuoren tytön kasvatustäti murhataan Lontoossa ja tyttö lähetetään Italiaan opiskelemaan musiikkia. Kymmenen vuoden kuluttua hän palaa takaisin Englantiin, ja päättää naida rakastamansa miehen. He muuttavat takaisin tytön kotitaloon, mikä palauttaa tytön mieleen epämiellyttäviä muistoja. Ajan myötä muistot tuntuvat piinaavan naista yhä kovemmin. Hän alkaa kokea epätodellisia ja pelottavia asioita, joutuen vahvasti epäilemään omaa mielenterveyttään.
1944 elokuva oli vielä kovin nuori taidemuoto. Suurin osa näyttelijöistä oli teatteritaustaisia, eikä tekniikan kehitys sallinut vielä hienovaraisten äänien ja kuvien tallentamista. Niinpä Kaasuvalossa, kuten miltei kaikissa saman ajan elokuvissa, näyttelijätyö on jossain määrin yliampuvaa ja sentimentaalista, ainakin nykyelokuviin verrattuna. Niin on myös Ingrid Bergmanin näytteleminen, joskin ajalliseen perspektiiviin asetettuna Ingridin roolisuoritus on hyvinkin Oscarinsa arvoinen. Niin olisi myös Angela Lansburyn moderni suoritus pariskunnan taloudenhoitajana.
Jostain syystä elokuva tuntui aika ajoin junnaavan paikallaan. Vaikka kaikki kohtaukset ovat hyvin perusteltuja, tuntuu, että tarina ei mene eteenpäin riittävän viihdyttävällä nopeudella. Myös henkilöhahmot tuntuvat välillä jumittavan liikaa tarinan ympyröihin, vaikka ulkopuolisen katsojan silmin olisi päivänselvää, mihin suuntaan hahmon pitää lähteä. Tästä huolimatta tarina pysyy kohtuullisen hyvin kasassa ja sille saadaan myös tyydyttävä ratkaisu.
Kaiken kaikkiaan Kaasuvalo on antoisa elokuvakokemus. Nykykatsoja joutuu tosin totuttautumaan menneiden aikojen elokuvallisen kerronnan tyyliin ja nopeuteen, mutta usein se kyllä kannattaa. Elokuvallisten kikkailujen ihastelun sijaan voi kerrankin nauttia itse tarinasta täysin rinnoin.
Friikeille ja maanikoille
Kun olin pieni niinkuin sieni ja istuin matonreunalla heiluttelemassa jalkojani, tuli televisiosta toisinaan Peter Von Baghin alustuksia illan elokuvaan. Eihän niistä mitään silloin ymmärtänyt, mutta mieleen jäi herran innostuneisuus vanhoja elokuvia kohtaan. Sama rakkaus näkyy Peterin kirjoissa ja Sodankylän Elokuvafestivaalien aamutapaamisissa. Silloin ennen en tätä aivan ymmärtänyt, olivathan uusimmat elokuvat vauhdikkaita ja hauskoja, sekä myös värikkäämpiä ja lennokkaampia kuin nuo Peterin rakkaat klassikot.
Kokemuksen karttuessa olen oppinut ymmärtämään tuota Von Baghin ajatuksia, mutta kyllä silti tykkään uusistakin elokuvista. Ja DVD:stä, sillä ne ovat mahdollistaneet tutustumisen useisiin näistä klassikoista. Vanhat klassikot eivät välttämättä täytä sitä eskapistista viemäriaukkoa, jonka tuketta nykyleffat tuntuvat olevan. Sen sijaan niissä on jotain käsittämätöntä entisen ajan hehkua, sellaista myyttistä valoa, jollaista harva uusi elokuva pystyy säteilemään. Eiväthän kaikki vanhat elokuvat tietenkään ole klassikoita, tuskin edes hyviä, mutta klassikot kannattaa katsoa.
Kaasuvalon tarina on oiva, eikä se paljasta itseään katsojalle liian aikaisin. Välillä tosin tuntuu, että juonen painotus on hieman hakusessa - samankaltaisia kohtauksia toistetaan aivan liian usein. Epävarmuuden kehittyminen Bergmanin kasvoilla tuntuu välillä lähestyvän jo Naomi Wattsin pateettisen pitkiä otoksia Jacksonin King Kongin lopussa. Aivan niin pitkälle ei kuitenkaan mennä, pysyyhän elokuvan kesto hyvin siedettävässä parin tunnin haarukassa. Joku reipas Eurooppalainen ohjaaja olisi tosin tiivistänyt kuvasta puoli tuntia pois, eihän tämä tarina vaatisi sen enempää käsittelyaikaa kuin Clouzotin Pirulliset.
maanantai 3. toukokuuta 2010
Paranormal Activity - Hinta - Laatusuhde
Paranormal Activity (2007)
Statuspäivityksenä
Vähäeleinen ja halvan näköinen kauhuelokuva onnistuu jopa pelottamaan. Joskus. Joitakuita. Ei aina, eikä kaikkia.
Viihdekäyttäjälle
Elokuvalipun hinta on nykyään kympin tietämillä. Se on aivan liian paljon, joskin jotenkin ymmärrettävissä, mikäli ollaan katsomassa elokuvaa, jonka tekeminen on vienyt 5 vuotta, vaatinut 1000 ihmisen työpanoksen ja maksanut vähintään 200 miljoonaa dollaria. Mutta nyt puhutaan elokuvasta, jonka tekeminen on maksanut vajaan parikymmentä tuhatta ja lisäksi se myös näyttää siltä. Nyt on mittakaava pahasti hakusessa.
Pyrin yleensä välttämään viittauksia muihin elokuviin tässä Viihdekäyttäjä-osuudessa. Tällä kertaa on kuitenkin pakko tehdä poikkeus. Paranormal Activity on reilun kymmenen vuoden ikäisen Blair Witch Projectin henkinen pikkusisko. Molemmat ovat muka-dokumentteja jostain kammottavasta, jonka olemassaolosta lähinnä vihjaillaan koko elokuvan ajan. Molemmat vaativat katsojalta jonkin verran eläytymistä ollakseen pelottavia, mutta Paranormal Activity on edeltäjäänsä huomattavasti helpommin pelättävä.
Laatuaikaa Paranormal Activity ei tarjoa. Käsikirjoitus on typerä, junnaava ja väkisin pitkitetty. Näyttelijät ovat harrastelijoita. Kuvaus näyttää edistyneen harrastajan suunnitellulta ja leikatulta kotivideolta. Parasta elokuvassa on pelon rakentaminen näkymättömän vihollisen ympärille. Mäjäyttävä loppukohtauskaan ei onnistu rikkomaan tunnelmaa. Tässä kohden pieni budjetti on ollut eduksi, sillä suuremmat rahat olisivat mahdollistaneet jonkin epämiellyttävän tai yliluonnollisen otuksen visualisoinnin, mikä olisi erittäin todennäköisesti epäonnistunut ja vesittänyt loputkin elokuvasta. Suosittelen ainoastaan erityisen herkille katsojille, sekä kauhun pakkomielleharrastajille.
Maanikoille ja friikeille
Varoitus: saattaa sisältää juonipaljastuksia
Nuorena miehenä halusin tehdä elokuvia. Valitettavasti rahat olivat tiukalla, eikä minulla ollut varaa ostaa filmiä kaitafilmikameraani, saatikka kehittää kuvattuja otoksia. Onneksi kaverilla oli videokamera, sellainen normaali VHS, mutta sen kylkeen oli itse Roger Corman raapustanut nimikirjoituksensa. Cormanin henki leijui myös kuvaamiemme videopätkien yllä. Nollabudjetilla splatteria ja kauhua, siitähän kaikki aloittavat, eikö? Jos olisimme saaneet jotain valmiiksi, tuotoksemme olisi luultavasti ollut efektien suhteen komeampi kuin Paranormal Activity. Jännityksen kehittämisen ja kuvauksen laadun suhteen olisimme luultavasti jääneet jälkeen. Mutta silloin ei ollut teräväpiirtokameroita ja leikkaamistakin varten piti olla suhteita.
Olen viime aikoina katsellut Youtubesta vanhoja b-kauhuleffoja. Paranormal Activity kuuluu ehdottomasti monessakin mielessä niiden joukkoon. Näissä elokuvissa on yleensä vain minimaalinen määrä varsinaista kauhumateriaalia. Muun elokuvan ajan lähinnä ollaan typeriä ja keskitytään johonkin täysin epäolennaiseen tai järjenvastaiseen, kuten meikkaamiseen, juoksemiseen tai seksikkäisiin poseerauksiin. B-elokuvat kuvataan yleensä hyvin pienissä ympyröissä, koska lavasteet ja paikasta toiseen siirtyminen ovat kalliita. Yleensä näyttelijöitäkin on vain muutama.
B-elokuvista poiketen Paranormal Activity ei tipahda tahattoman huumorin ansaan. Tämä johtuu juurikin siitä, että yliluonnollisten tapahtumien aiheuttajaa ei oikeastaan paljasteta koko elokuvan aikana. Kornit kumihirviöthän ovat b-leffojen klassisinta antia. Niiden ansiosta kyseistä roskaa jaksaa edelleen aina silloin tällöin käydä läpi. Paranormal Activity ei kestä uudelleenkatsomista, koska siitä ei irtoa nauruja.
Kaikkein parhaiten Paranormal Activity toimii, jos pystyy katsomaan sitä indieharrastajaleffalasien läpi. Kun elokuvasta tietää sen budjetin pienuuden, näyttelijöiden kokemattomuuden ja muut oleelliset seikat, sen osaa laittaa oikeaan kontekstiin. Tällöin Paranormal Activity näyttäytyy kohtuullisen hyvänä harrastajaleffana, jollaisia ei ole koskaan liikaa. Teatterilevitykseen tällaiset elokuvat kuuluvat hyvin harvoin, ennemminkin internettiin ilmaiseksi tai VHS:ltä VHS:lle kopioituna, kreikaksi teksitettynä kieltolakikopiona kiertämään. Ja roskaelokuvafestivaaleille, joskin Paranormal Activitystä puuttuu se vaadittu cämp.
Statuspäivityksenä
Vähäeleinen ja halvan näköinen kauhuelokuva onnistuu jopa pelottamaan. Joskus. Joitakuita. Ei aina, eikä kaikkia.
Viihdekäyttäjälle
Elokuvalipun hinta on nykyään kympin tietämillä. Se on aivan liian paljon, joskin jotenkin ymmärrettävissä, mikäli ollaan katsomassa elokuvaa, jonka tekeminen on vienyt 5 vuotta, vaatinut 1000 ihmisen työpanoksen ja maksanut vähintään 200 miljoonaa dollaria. Mutta nyt puhutaan elokuvasta, jonka tekeminen on maksanut vajaan parikymmentä tuhatta ja lisäksi se myös näyttää siltä. Nyt on mittakaava pahasti hakusessa.
Pyrin yleensä välttämään viittauksia muihin elokuviin tässä Viihdekäyttäjä-osuudessa. Tällä kertaa on kuitenkin pakko tehdä poikkeus. Paranormal Activity on reilun kymmenen vuoden ikäisen Blair Witch Projectin henkinen pikkusisko. Molemmat ovat muka-dokumentteja jostain kammottavasta, jonka olemassaolosta lähinnä vihjaillaan koko elokuvan ajan. Molemmat vaativat katsojalta jonkin verran eläytymistä ollakseen pelottavia, mutta Paranormal Activity on edeltäjäänsä huomattavasti helpommin pelättävä.
Laatuaikaa Paranormal Activity ei tarjoa. Käsikirjoitus on typerä, junnaava ja väkisin pitkitetty. Näyttelijät ovat harrastelijoita. Kuvaus näyttää edistyneen harrastajan suunnitellulta ja leikatulta kotivideolta. Parasta elokuvassa on pelon rakentaminen näkymättömän vihollisen ympärille. Mäjäyttävä loppukohtauskaan ei onnistu rikkomaan tunnelmaa. Tässä kohden pieni budjetti on ollut eduksi, sillä suuremmat rahat olisivat mahdollistaneet jonkin epämiellyttävän tai yliluonnollisen otuksen visualisoinnin, mikä olisi erittäin todennäköisesti epäonnistunut ja vesittänyt loputkin elokuvasta. Suosittelen ainoastaan erityisen herkille katsojille, sekä kauhun pakkomielleharrastajille.
Maanikoille ja friikeille
Varoitus: saattaa sisältää juonipaljastuksia
Nuorena miehenä halusin tehdä elokuvia. Valitettavasti rahat olivat tiukalla, eikä minulla ollut varaa ostaa filmiä kaitafilmikameraani, saatikka kehittää kuvattuja otoksia. Onneksi kaverilla oli videokamera, sellainen normaali VHS, mutta sen kylkeen oli itse Roger Corman raapustanut nimikirjoituksensa. Cormanin henki leijui myös kuvaamiemme videopätkien yllä. Nollabudjetilla splatteria ja kauhua, siitähän kaikki aloittavat, eikö? Jos olisimme saaneet jotain valmiiksi, tuotoksemme olisi luultavasti ollut efektien suhteen komeampi kuin Paranormal Activity. Jännityksen kehittämisen ja kuvauksen laadun suhteen olisimme luultavasti jääneet jälkeen. Mutta silloin ei ollut teräväpiirtokameroita ja leikkaamistakin varten piti olla suhteita.
Olen viime aikoina katsellut Youtubesta vanhoja b-kauhuleffoja. Paranormal Activity kuuluu ehdottomasti monessakin mielessä niiden joukkoon. Näissä elokuvissa on yleensä vain minimaalinen määrä varsinaista kauhumateriaalia. Muun elokuvan ajan lähinnä ollaan typeriä ja keskitytään johonkin täysin epäolennaiseen tai järjenvastaiseen, kuten meikkaamiseen, juoksemiseen tai seksikkäisiin poseerauksiin. B-elokuvat kuvataan yleensä hyvin pienissä ympyröissä, koska lavasteet ja paikasta toiseen siirtyminen ovat kalliita. Yleensä näyttelijöitäkin on vain muutama.
B-elokuvista poiketen Paranormal Activity ei tipahda tahattoman huumorin ansaan. Tämä johtuu juurikin siitä, että yliluonnollisten tapahtumien aiheuttajaa ei oikeastaan paljasteta koko elokuvan aikana. Kornit kumihirviöthän ovat b-leffojen klassisinta antia. Niiden ansiosta kyseistä roskaa jaksaa edelleen aina silloin tällöin käydä läpi. Paranormal Activity ei kestä uudelleenkatsomista, koska siitä ei irtoa nauruja.
Kaikkein parhaiten Paranormal Activity toimii, jos pystyy katsomaan sitä indieharrastajaleffalasien läpi. Kun elokuvasta tietää sen budjetin pienuuden, näyttelijöiden kokemattomuuden ja muut oleelliset seikat, sen osaa laittaa oikeaan kontekstiin. Tällöin Paranormal Activity näyttäytyy kohtuullisen hyvänä harrastajaleffana, jollaisia ei ole koskaan liikaa. Teatterilevitykseen tällaiset elokuvat kuuluvat hyvin harvoin, ennemminkin internettiin ilmaiseksi tai VHS:ltä VHS:lle kopioituna, kreikaksi teksitettynä kieltolakikopiona kiertämään. Ja roskaelokuvafestivaaleille, joskin Paranormal Activitystä puuttuu se vaadittu cämp.
Hurt Locker - Sodankäynnistä
Hurt Locker (2008)
Statuspäivityksenä
Vaikuttava kokoelma irrallisia tapahtumia raastavan sodan ytimestä. Hyvät näyttelijät pelastavat huonot henkilöhahmot.
Viihdekäyttäjälle
Sota on muuttunut melkoisesti sitten ensimmäisen maailmansodan. Kuukausien kyyhöttäminen mutaisissa juoksuhaudoissa lukemattomien tykinammusten repiessä tajuntaa on mennyttä. Takana ovat myös lentokoneiden kaartotaistelut ja Neuvostoliittolaiset tankkiarot. Nykypäivänä sodankäynti on piinaavaa partiointia siviilien keskellä. Siviilien, joista kuka tahansa saattaa osoittautua vihollistaistelijaksi ja mikä tahansa esine saattaa räjäyttää sotilaat ja ohikulkijat hengiltä. Myös sotaelokuvat heijastavat tätä muutosta.
Hurt Locker sijoittuu nykypäivän Irakiin. Päähenkilöllä on jäljellä enää muutamia viikkoja palvelusta ennen kuin hän pääsee pois. Hän on pomminpurkaja. Pommien purkaminen Baghdadissa on kokopäivätyötä, jossa työtehtävän epäonnistuminen voi johtaa muuhunkin kuin aikataulun venymiseen ja budjetin ylittymiseen. Lisäksi riesana ovat tarkka-ampujat, palkkionmetsästäjät ja omat taistelutoverit. Jonkun päivien täytyy olla luetut ennen kuin toisen päivät tulevat täyteen ja hän pääsee kotiin, vaimon luo, arkeen.
Hurt Lockerin tarina on yllättävän kliseinen. Sooloileva sotapoika tekee työnsä paremmin kuin kukaan. Tämä aiheuttaa ristiriitoja ja on omiaan lisäämään sotilaiden epävarmuutta muutenkin epäselvässä tilanteessa. Aika on sotia ja aika on rentoutua. Toisinaan on myös aika vetää kaveria reilusti turpaan. Hurt Lockerista kuitenkin puuttuu jokin punainen lanka - selkeä maali, jota kohti tarina etenee. Elokuva on lähinnä sarja toisiinsa löyhästi liittyviä irrallisia kohtauksia. Toisaalta tämä häiritsee, toisaalta se saattaa virittää katsojan sotimisen irralliseen ja sekavaan tunnelmaan.
Vaikka Hurt Locker on yksi parhaista sotaelokuvista pitkiin aikoihin, ei se ehkä kuitenkaan ole ansaitsemiensa Oscarien arvoinen. Päähenkilön näyttelijälle saisi pystin kyllä antaa, mutta mielestäni Kathryn Bigelow'n parhaan ohjaajan palkinto olisi kuulunut mieluummin hänen entiselle aviomiehelleen. Käsivarakuvaus luo ehkä dokumentaarista tunnelmaa, mutta tehokeinona se alkaa olla jo ylikäytetty ja rasittava. Asymmetrisen sodankäynnin vainoharhaisen ahdistava tunnelma on onnistuttu vangitsemaan erinomaisesti, siksi tämä tulee nähdä.
Maanikoille ja friikeille
Olin yllättynyt ystäväni arviosta, jonka mukaan Hurt Lockerista puuttuu juoni. Sehän on ihan selvä, pommeja pitää purkaa ja hengissä pysyä. Tarkemmin ajateltuani sanoisin, että Hurt Lockerista puuttuu perinteinen Aristoteleeinen tarinan rakenne. Kyllähän siinä asetetaan päämäärä heti alussa, mutta päämäärän tavoittelu ei ole läheskään niin selkeää kuin niinsanotussa mainstream kerronnassa. Tarinassa ei myöskään ole selvää käännekohtaa, kliimaksia ja katharttista antikliimaksia. On Hurt Locker silti huomattavasti perinteisemmän elokuvan muotoinen, kuin Italian tai Ranskan suurten sankarien upeat taideteokset.
Hurt Locker on erinomainen teos osoittamaan Oscar-palkintojen turhanpäiväisyys elokuvan hyvyyden arvioinnissa. Onhan se kyllä hyvä elokuva, mutta tällä kertaa parhaan käsikirjoituksen ja ohjauksen palkinnot taisivat tulla lähinnä poliittisista syistä. Elokuvan käsikirjoituksessa jenkkejä sokaisevan hienoa taitaa olla ajankohtainen aihe ja omien poikien sankarilliset teot vieraalla maalla kaukana. Ohjauksesta pystyttiin viimeinkin palkitsemaan nainen - nainen joka on tehnyt äärimmäisen miehisen elokuvan ja käyttää surutta offensiivista retoriikkaa kiitospuheissaan. Äänisuunnittelusta ja editoinnista elokuva kyllä lienee palkintonsa ansainnut. Paras elokuva? Päätä itse.
Statuspäivityksenä
Vaikuttava kokoelma irrallisia tapahtumia raastavan sodan ytimestä. Hyvät näyttelijät pelastavat huonot henkilöhahmot.
Viihdekäyttäjälle
Sota on muuttunut melkoisesti sitten ensimmäisen maailmansodan. Kuukausien kyyhöttäminen mutaisissa juoksuhaudoissa lukemattomien tykinammusten repiessä tajuntaa on mennyttä. Takana ovat myös lentokoneiden kaartotaistelut ja Neuvostoliittolaiset tankkiarot. Nykypäivänä sodankäynti on piinaavaa partiointia siviilien keskellä. Siviilien, joista kuka tahansa saattaa osoittautua vihollistaistelijaksi ja mikä tahansa esine saattaa räjäyttää sotilaat ja ohikulkijat hengiltä. Myös sotaelokuvat heijastavat tätä muutosta.
Hurt Locker sijoittuu nykypäivän Irakiin. Päähenkilöllä on jäljellä enää muutamia viikkoja palvelusta ennen kuin hän pääsee pois. Hän on pomminpurkaja. Pommien purkaminen Baghdadissa on kokopäivätyötä, jossa työtehtävän epäonnistuminen voi johtaa muuhunkin kuin aikataulun venymiseen ja budjetin ylittymiseen. Lisäksi riesana ovat tarkka-ampujat, palkkionmetsästäjät ja omat taistelutoverit. Jonkun päivien täytyy olla luetut ennen kuin toisen päivät tulevat täyteen ja hän pääsee kotiin, vaimon luo, arkeen.
Hurt Lockerin tarina on yllättävän kliseinen. Sooloileva sotapoika tekee työnsä paremmin kuin kukaan. Tämä aiheuttaa ristiriitoja ja on omiaan lisäämään sotilaiden epävarmuutta muutenkin epäselvässä tilanteessa. Aika on sotia ja aika on rentoutua. Toisinaan on myös aika vetää kaveria reilusti turpaan. Hurt Lockerista kuitenkin puuttuu jokin punainen lanka - selkeä maali, jota kohti tarina etenee. Elokuva on lähinnä sarja toisiinsa löyhästi liittyviä irrallisia kohtauksia. Toisaalta tämä häiritsee, toisaalta se saattaa virittää katsojan sotimisen irralliseen ja sekavaan tunnelmaan.
Vaikka Hurt Locker on yksi parhaista sotaelokuvista pitkiin aikoihin, ei se ehkä kuitenkaan ole ansaitsemiensa Oscarien arvoinen. Päähenkilön näyttelijälle saisi pystin kyllä antaa, mutta mielestäni Kathryn Bigelow'n parhaan ohjaajan palkinto olisi kuulunut mieluummin hänen entiselle aviomiehelleen. Käsivarakuvaus luo ehkä dokumentaarista tunnelmaa, mutta tehokeinona se alkaa olla jo ylikäytetty ja rasittava. Asymmetrisen sodankäynnin vainoharhaisen ahdistava tunnelma on onnistuttu vangitsemaan erinomaisesti, siksi tämä tulee nähdä.
Maanikoille ja friikeille
Olin yllättynyt ystäväni arviosta, jonka mukaan Hurt Lockerista puuttuu juoni. Sehän on ihan selvä, pommeja pitää purkaa ja hengissä pysyä. Tarkemmin ajateltuani sanoisin, että Hurt Lockerista puuttuu perinteinen Aristoteleeinen tarinan rakenne. Kyllähän siinä asetetaan päämäärä heti alussa, mutta päämäärän tavoittelu ei ole läheskään niin selkeää kuin niinsanotussa mainstream kerronnassa. Tarinassa ei myöskään ole selvää käännekohtaa, kliimaksia ja katharttista antikliimaksia. On Hurt Locker silti huomattavasti perinteisemmän elokuvan muotoinen, kuin Italian tai Ranskan suurten sankarien upeat taideteokset.
Hurt Locker on erinomainen teos osoittamaan Oscar-palkintojen turhanpäiväisyys elokuvan hyvyyden arvioinnissa. Onhan se kyllä hyvä elokuva, mutta tällä kertaa parhaan käsikirjoituksen ja ohjauksen palkinnot taisivat tulla lähinnä poliittisista syistä. Elokuvan käsikirjoituksessa jenkkejä sokaisevan hienoa taitaa olla ajankohtainen aihe ja omien poikien sankarilliset teot vieraalla maalla kaukana. Ohjauksesta pystyttiin viimeinkin palkitsemaan nainen - nainen joka on tehnyt äärimmäisen miehisen elokuvan ja käyttää surutta offensiivista retoriikkaa kiitospuheissaan. Äänisuunnittelusta ja editoinnista elokuva kyllä lienee palkintonsa ansainnut. Paras elokuva? Päätä itse.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)