The Men Who Stare at Goats (2009)
Statuspäivityksenä
Kulttuuriviittausten lämmittämä absurdi äijäkomedia. Vaikuttaa tähtinäyttelijöiden rennolta välipalatuotannolta.
Viihdekäyttäjälle
George Clooney, Ewan McGregor, Kevin Spacey ja Jeff Bridges samassa elokuvassa. Oscar-voittajia ja mies, joka ajoi maailman ympäri moottoripyörällä. Vaikka kyseessä olisi ollut romanttinen komedia, tämä olisi pitänyt nähdä. Mutta niinhän Vuohia tuijottavat miehet onkin. Ei tosin sellainen romanttinen komedia, jossa tyttö tapaa pojan, sitten ihastutaan, vihastutaan ja lopulta rakastutaan. Kuten nimikin sanoo, Vuohia tuijottavat miehet kertoo miehistä, miesten välisestä ystävyydestä - ei siitä, missä cowboyt rakastavat toisiaan teltassa, vaan siitä, missä äijät tekevät äijien asioita ja samalla tutustuvat toisiinsa ja luovat tunnesiteitä ilman pussailua tai turhaa halailua.
Mutta tämä ei ole koko totuus. Vuohien tuijotteluun on syynsä, eikä siinä ole takana Skotlantilais-Norjalaista maaseuturomantiikkaa. Kaikkihan tietävät, että vuosikymmenten vieriessä CIA on tutkinut mitä erikoisempia tapoja tietää kaikesta kaikki ja rakentaa ihmisestä tehokas tiedustelu- ja/tai tappokone. Niinpä myös ihmisten yliaistillisia kykyjä on tutkittu ihan oikeasti. Tässä elokuvassa juuri tuo kyseinen tutkimusala ja sen saavutukset ovat keskiössä. Jos katseet tappaisivat, hommassa ei olisi mitään hauskaa, mutta eihän ne voi tappaa, eihän?
Vuohia tuijottavat miehet leikittelevät toistensa ja katsojan odotuksilla. Monipuolisen kulttuurituntemuksen kanssa elokuva synnyttää toistuvasti kutkuttavia tilanteita, joissa viitataan populaarikulttuuriin ja aivan oikeisiin henkilöihin ja tapahtumiin. Juonella maalattu maailma menee niin mukavasti ristiin virallisen maailmakäsityksen kanssa, että valveutunut katsoja ei osaa päättää, mikä osa tarinasta on totta ja mikä sepitettä. Muilla katsojilla on luultavasti jossain määrin tylsää. Empiirisen käyttäjätestin mukaan noin puolet yleisöstä jää kylmäksi, kun toinen puoli on valmis syyttämään elokuvaa jopa nerokkuudesta.
Joka tapauksessa ristiriitaisia tunteita herättävän elokuvan näyttelijätyö on herkullista. Miehet ovat komeita, joten kyllä kylmempikin katsojaosasto hieman lämpenee. Dialogi on mainiota ja elokuvan tapahtumat ovat absurdiudessaan viihdyttäviä. Vuohia tuijottavien miehien tuijottaminen on suositeltava kokemus avomielisille, kulttuurihistoriansa kohtuullisesti tunteville absurdin komedian ystäville. Varautuneemmille massoille elokuvaa suositeltakoon varauksella.
keskiviikko 24. maaliskuuta 2010
perjantai 19. maaliskuuta 2010
Avatar - ulottuvuuksien välissä
Avatar (2009)
Statuspäivityksenä
Tarina suoraan muotista, jumalaisen kaunis ja uskottava maailma, melkein toimiva 3D-härveli: viihdyttävä kokonaisuus.
Viihdekäyttäjälle
Nyt on kulunut reilu vuorokausi siitä, kun kävin katsomassa Avatarin. Elokuva tuntuu edelleen vaikuttavalta kokemukselta. Myönnetään, että Avatarin tarina ei ole kovinkaan kummoinen, samat kuviot on nähty lukemattomia kertoja aiemminkin. Mutta Avatarin vahvuus ei olekaan tarinassa, vaan elokuvan maailmassa. Pitkästä aikaa jopa armoton kriitikko tipahti sisään elokuvan maailmaan ja jaksoi siellä täysin tyytyväisenä lopputeksteihin saakka.
Avatarin tarina on tyypillinen kertomus pojasta, joka tapaa tytön. Osapuolet edustavat jännitteisen kriisipesäkkeen eri osapuolia, eikä suhdetta katsota kovinkaan hyvällä. Lisäksi läpikäydään romanttisen komedian perusosaset: rakastuminen, massivinen moka, välirikko, kunnioituksen palauttaminen ja anteeksianto. Ohessa sivalletaan ajankohtaisia teemoja luonnon ja "kehityksen" suhteesta ennakoivan ensi-iskun sotadoktriinin kommentointiin.
Kuulostaa keskiverrolta Hollywood-hutulta, mutta Avatarissa on yksi asia ylitse muiden. Se onnistuu luomaan kuvan rikkaasta ja elävästä maailmasta, jollaista ei maapallolla olla nähty ennen digitaalisen kulttuurituotannon nousua. Avatarin tapahtumapaikkana toimiva planeetta on uskomattoman kauniisti ja mielikuvituksellisesti toteutettu virtuaalinen unelma. Se on yhtä aikaa täynnä käsittämättömän hienoja näkymiä, että täysin loogisia luonnon ilmiöitä (leijuvien saarien kanssa joutui kyllä hieman venyttämään logiikkahermoa).
Myös elokuvan alkuperäiskansa, Na'vit, on uskomuksineen ja tapoineen hyvin uskottava. Tämä on harvinaista herkkua ylipäänsä missään kulttuuritarjonnassa. Joka jaksaa valittaa Na'ien maailman epätieteellisyydestä ja naurettavuudesta, on katsonut fiktiota dokumenttina. Avatarin sisäinen uskottavuus ei hajoa oikeastaan kertaakaan, ellei mukaan lueta noin kahta kohtausta, jolloin kultasilmäisimmät kuvanraastajat saattavat huomata animaation ja elävän kuvan liitoksissa saumoja.
Avatar on tunnettu 3-ulotteisen elokuvan virstanpylväänä ja tiennäyttäjänä. Sitä se eittämättä onkin, joskin itselleni se ei ollut tässä mielessä ennakko-odotusten arvoinen kokemus. 3D-laseja on mahdollista käyttää tavallisten silmälasien kanssa, mutta itselläni 3D-lasit alkoivat valua ja painaa nenänvartta ja korvantaustoja häiritsevällä tavalla noin puolessa välissä elokuvaa. Lisäksi liian pitkäksi vedetty syvyysefekti ei toiminut kunnolla ja nopeaa liikettä sisältävät kohtaukset täytyi katsoa yhdellä silmällä liikkuvan kohteen häiritsevän välkkymisen välttämiseksi.
Kaiken kaikkiaan Avatar on ehdottoman hieno kokemus. 3D-efekti toimii luultavasti erittäin hyvin suurimmalla osalla katsojista ja elokuvan tarinakin kyllä eheydessään pesee ison osan Hollywoodin sci-fi ja toimintaelokuvien Emmentalmaisista juustojuonista. Kaiken lisäksi kyseessä on maailman kallein ja tuottoisin elokuva, joten kannattaa uppoutua muutamaksi tunniksi uuteen maailmaan, jotta ainakin tiedät, mistä puhutaan.
Maanikoille ja friikeille
Avatarin katsomisen jälkeen minut on vallannut pakottava tarve katsoa Sormusten herra -trilogia uudestaan. Tähän saakka Peter Jacksonin ohjastama ratsastus halki Keski-Maan maiden ja tapahtumien on ollut eräänlainen elokuvallisen immersion kiteytymä. Nyt en ole enää varma, onko Jacksonin visio saavutuksissaan ylittämätön, vai olenko vielä Avatarin upean maailman pauloissa.
Vertailu Sormusten herraan ei muutenkaan ole turhan kaukaa haettu, ovathan molemmat tarinat jossain mielessä sota-ajan lapsia, ja heijastavat aikansa poliittista ilmapiiriä. Sormusten herrsssa pimeys nousee idästä ja uhkaa maailman kansoja heidän omilla kotiseuduillaan - aivan kuin Englantilaisesta näkökulmasta Saksa uhkasi sivistynyttä maailmaa ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa (ja Neuvostoliitto vähän myöhemmin). Avatarissa ihmiset ovat menneet vieraan kansan maille hakemaan sitä, mikä heille ei kuulu ja käyttävät tämän saavuttaakseen provokaatiota, terrorismiretoriikkaa ja muita voimakeinoja. Kommentaari on selkeä.
Toinen selvästi tekoaikaansa peilaava teema Avatarissa on teknologian ja kehityksen suhde luontoon ja pehmeisiin arvoihin. Kehityksen ja edistyksen edestä pyyhitään pois kaikki, minkä arvoa ei osata mitata - ei fyysisesti eikä rahallisesti. Taloudelliset tavoitteet oikeuttavat valloittajakansan tekemään mitä vain tarpeelliseksi näkevät, välittämättä siitä, että he saattavat hävittää samalla jotain aitoa.
Politiikka sikseen, nörtin täytyy katsoa elokuvaa teknologisella silmällä. Avatar onnistuu luomaan uskottavimman virtuaalisen maailman kenties koko elokuvan historiassa. Tietokoneanimaatio on ollut jo pitkään ns. uncanny valleyssa, jossa asiat näyttävät melkein realistisilta, mutta juuri häiritsevällä tavalla epäuskottavilta. Viime vuosien trendejä ovat olleet yletön valon häikäisy heijastuksissa ja kuvan puhkipalaminen, hieman liian suttuiset savut ja vaahdot, sekä epämiellyttävällä tavalla liian pehmeät hahmojen liikkeet, sekä liioiteltu ruumiin dynamiikka - unohtamatta epäuskottavia kamera-ajoja (esimerkiksi Scorsesen Lentäjän lentokohtaukset aiheuttavat välillä myötähäpeän tunnetta).
Avatarin hahmoanimaatiot häiritsivät noin 3 sekuntia. Sen jälkeen niihin ei enää kiinnittänyt huomiota, vaikka välillä yritinkin löytää animoinnista jotain valittamista. Voi olla, että 10 vuoden kuluttua luen näitä lauseita punastellen ja nolostuen omasta naiiviudestani, mutta tässä ajassa homma toimii lähes koko ajan todella upeasti. Myös tapahtumapaikan eksoottinen kasvisto ja eläimet ovat hyvin uskottavia.
Cameronin kunniaksi täytyy sanoa, että hän onnistuu pitämään "feature driven" -kuvauksen kohtuullisen pienenä. Vaivalla mallinnettuja ja animoituja eläimiä ei pyöritellä turhan kauaa, vaan ohjaus ja kuvaus myötäilevät tarinan rytmiä. 3D-lasien efektiä käytetään enimmäkseen hienotunteisesti, mikä on hyvä asia, koska efektin tutkiskelu ja ihastelu vei huomion usein pois elokuvan varsinaisista tapahtumista. Ja koska 3D-efektin nopeat syvyyssuuntaiset liikkeet eivät näyttäneet ainakaan minun silmääni toimivilta, olin tyytyväinen siihen, että katsojaa kohti heitettiin tavaraa vain muutaman kerran.
Kun nyt kätevästi päästiin 3D-efektiin, täytyy mainita, että itselläni se ei oikein toiminut. Yritin katsoa elokuvaa ilman silmälaseja 3D-lasien alla. Hajataitto rikkoi syvyysilluusion täysin. Silmälasien kanssa syvyysefekti toimi suurimman osan ajasta varsin hyvin. Vain nopeat syvyyssuuntaiset liikkeet hajosivat kahtia. Lisäksi LCD-sulkimilla toteutettu, vuoron perään eri silmille kuvan näyttävä teknologia oli minulle liian hidasta. Kun joku käveli kuvan poikki tai heilutti voimakkaasti kättään, kuva alkoi välkkyä. Ehkä valovoima ei ollut riittävä luodakseen tarpeeksi voimakkaan jälkikuvan, tai sitten silmäni ovat liian nopeat. Puolentoista tunnin kohdalla kohtuullisen painavat lasit alkoivat myös painaa aikaa sitten murtuneen nenäni murtumakohtaa, mikä osaltaan lisäsi tuskastuttavuutta.
Olen aiemminkin nähnyt 3D-elokuvia. Sekä niitä viher-puna-laseilla toteutettuja mustavalkoisia, että polarisoiduilla linsseillä katseltavia värielokuvia. Jossain mielessä kevyet polarisaatiolasit ovat toimineet kaikkein parhaiten, vaikka kupruilevat linssit ja vuotava efekti ovatkin hieman häirinneet. Vanhemman teknologian etuna on se, että molemmille silmille heijastetaan kuva yhtä aikaa. Näin toinen silmä ei joudu odottamaan pimeässä kun toiselle silmälle tulee dataa. Eräs mielenkiintoisimmista kyseisellä teknologialla toteutetuista elokuvista on ollut Hitchcockin Dial M for Murder. Elokuva toimii loistavasti myös ilman 3D-efektiä, mutta efekti antaa sille mainiosti hyppysellisen syvyyttä. Siitä jokaisen 3D-elokuvia tekevän pitäisi ottaa mallia.
Statuspäivityksenä
Tarina suoraan muotista, jumalaisen kaunis ja uskottava maailma, melkein toimiva 3D-härveli: viihdyttävä kokonaisuus.
Viihdekäyttäjälle
Nyt on kulunut reilu vuorokausi siitä, kun kävin katsomassa Avatarin. Elokuva tuntuu edelleen vaikuttavalta kokemukselta. Myönnetään, että Avatarin tarina ei ole kovinkaan kummoinen, samat kuviot on nähty lukemattomia kertoja aiemminkin. Mutta Avatarin vahvuus ei olekaan tarinassa, vaan elokuvan maailmassa. Pitkästä aikaa jopa armoton kriitikko tipahti sisään elokuvan maailmaan ja jaksoi siellä täysin tyytyväisenä lopputeksteihin saakka.
Avatarin tarina on tyypillinen kertomus pojasta, joka tapaa tytön. Osapuolet edustavat jännitteisen kriisipesäkkeen eri osapuolia, eikä suhdetta katsota kovinkaan hyvällä. Lisäksi läpikäydään romanttisen komedian perusosaset: rakastuminen, massivinen moka, välirikko, kunnioituksen palauttaminen ja anteeksianto. Ohessa sivalletaan ajankohtaisia teemoja luonnon ja "kehityksen" suhteesta ennakoivan ensi-iskun sotadoktriinin kommentointiin.
Kuulostaa keskiverrolta Hollywood-hutulta, mutta Avatarissa on yksi asia ylitse muiden. Se onnistuu luomaan kuvan rikkaasta ja elävästä maailmasta, jollaista ei maapallolla olla nähty ennen digitaalisen kulttuurituotannon nousua. Avatarin tapahtumapaikkana toimiva planeetta on uskomattoman kauniisti ja mielikuvituksellisesti toteutettu virtuaalinen unelma. Se on yhtä aikaa täynnä käsittämättömän hienoja näkymiä, että täysin loogisia luonnon ilmiöitä (leijuvien saarien kanssa joutui kyllä hieman venyttämään logiikkahermoa).
Myös elokuvan alkuperäiskansa, Na'vit, on uskomuksineen ja tapoineen hyvin uskottava. Tämä on harvinaista herkkua ylipäänsä missään kulttuuritarjonnassa. Joka jaksaa valittaa Na'ien maailman epätieteellisyydestä ja naurettavuudesta, on katsonut fiktiota dokumenttina. Avatarin sisäinen uskottavuus ei hajoa oikeastaan kertaakaan, ellei mukaan lueta noin kahta kohtausta, jolloin kultasilmäisimmät kuvanraastajat saattavat huomata animaation ja elävän kuvan liitoksissa saumoja.
Avatar on tunnettu 3-ulotteisen elokuvan virstanpylväänä ja tiennäyttäjänä. Sitä se eittämättä onkin, joskin itselleni se ei ollut tässä mielessä ennakko-odotusten arvoinen kokemus. 3D-laseja on mahdollista käyttää tavallisten silmälasien kanssa, mutta itselläni 3D-lasit alkoivat valua ja painaa nenänvartta ja korvantaustoja häiritsevällä tavalla noin puolessa välissä elokuvaa. Lisäksi liian pitkäksi vedetty syvyysefekti ei toiminut kunnolla ja nopeaa liikettä sisältävät kohtaukset täytyi katsoa yhdellä silmällä liikkuvan kohteen häiritsevän välkkymisen välttämiseksi.
Kaiken kaikkiaan Avatar on ehdottoman hieno kokemus. 3D-efekti toimii luultavasti erittäin hyvin suurimmalla osalla katsojista ja elokuvan tarinakin kyllä eheydessään pesee ison osan Hollywoodin sci-fi ja toimintaelokuvien Emmentalmaisista juustojuonista. Kaiken lisäksi kyseessä on maailman kallein ja tuottoisin elokuva, joten kannattaa uppoutua muutamaksi tunniksi uuteen maailmaan, jotta ainakin tiedät, mistä puhutaan.
Maanikoille ja friikeille
Avatarin katsomisen jälkeen minut on vallannut pakottava tarve katsoa Sormusten herra -trilogia uudestaan. Tähän saakka Peter Jacksonin ohjastama ratsastus halki Keski-Maan maiden ja tapahtumien on ollut eräänlainen elokuvallisen immersion kiteytymä. Nyt en ole enää varma, onko Jacksonin visio saavutuksissaan ylittämätön, vai olenko vielä Avatarin upean maailman pauloissa.
Vertailu Sormusten herraan ei muutenkaan ole turhan kaukaa haettu, ovathan molemmat tarinat jossain mielessä sota-ajan lapsia, ja heijastavat aikansa poliittista ilmapiiriä. Sormusten herrsssa pimeys nousee idästä ja uhkaa maailman kansoja heidän omilla kotiseuduillaan - aivan kuin Englantilaisesta näkökulmasta Saksa uhkasi sivistynyttä maailmaa ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa (ja Neuvostoliitto vähän myöhemmin). Avatarissa ihmiset ovat menneet vieraan kansan maille hakemaan sitä, mikä heille ei kuulu ja käyttävät tämän saavuttaakseen provokaatiota, terrorismiretoriikkaa ja muita voimakeinoja. Kommentaari on selkeä.
Toinen selvästi tekoaikaansa peilaava teema Avatarissa on teknologian ja kehityksen suhde luontoon ja pehmeisiin arvoihin. Kehityksen ja edistyksen edestä pyyhitään pois kaikki, minkä arvoa ei osata mitata - ei fyysisesti eikä rahallisesti. Taloudelliset tavoitteet oikeuttavat valloittajakansan tekemään mitä vain tarpeelliseksi näkevät, välittämättä siitä, että he saattavat hävittää samalla jotain aitoa.
Politiikka sikseen, nörtin täytyy katsoa elokuvaa teknologisella silmällä. Avatar onnistuu luomaan uskottavimman virtuaalisen maailman kenties koko elokuvan historiassa. Tietokoneanimaatio on ollut jo pitkään ns. uncanny valleyssa, jossa asiat näyttävät melkein realistisilta, mutta juuri häiritsevällä tavalla epäuskottavilta. Viime vuosien trendejä ovat olleet yletön valon häikäisy heijastuksissa ja kuvan puhkipalaminen, hieman liian suttuiset savut ja vaahdot, sekä epämiellyttävällä tavalla liian pehmeät hahmojen liikkeet, sekä liioiteltu ruumiin dynamiikka - unohtamatta epäuskottavia kamera-ajoja (esimerkiksi Scorsesen Lentäjän lentokohtaukset aiheuttavat välillä myötähäpeän tunnetta).
Avatarin hahmoanimaatiot häiritsivät noin 3 sekuntia. Sen jälkeen niihin ei enää kiinnittänyt huomiota, vaikka välillä yritinkin löytää animoinnista jotain valittamista. Voi olla, että 10 vuoden kuluttua luen näitä lauseita punastellen ja nolostuen omasta naiiviudestani, mutta tässä ajassa homma toimii lähes koko ajan todella upeasti. Myös tapahtumapaikan eksoottinen kasvisto ja eläimet ovat hyvin uskottavia.
Cameronin kunniaksi täytyy sanoa, että hän onnistuu pitämään "feature driven" -kuvauksen kohtuullisen pienenä. Vaivalla mallinnettuja ja animoituja eläimiä ei pyöritellä turhan kauaa, vaan ohjaus ja kuvaus myötäilevät tarinan rytmiä. 3D-lasien efektiä käytetään enimmäkseen hienotunteisesti, mikä on hyvä asia, koska efektin tutkiskelu ja ihastelu vei huomion usein pois elokuvan varsinaisista tapahtumista. Ja koska 3D-efektin nopeat syvyyssuuntaiset liikkeet eivät näyttäneet ainakaan minun silmääni toimivilta, olin tyytyväinen siihen, että katsojaa kohti heitettiin tavaraa vain muutaman kerran.
Kun nyt kätevästi päästiin 3D-efektiin, täytyy mainita, että itselläni se ei oikein toiminut. Yritin katsoa elokuvaa ilman silmälaseja 3D-lasien alla. Hajataitto rikkoi syvyysilluusion täysin. Silmälasien kanssa syvyysefekti toimi suurimman osan ajasta varsin hyvin. Vain nopeat syvyyssuuntaiset liikkeet hajosivat kahtia. Lisäksi LCD-sulkimilla toteutettu, vuoron perään eri silmille kuvan näyttävä teknologia oli minulle liian hidasta. Kun joku käveli kuvan poikki tai heilutti voimakkaasti kättään, kuva alkoi välkkyä. Ehkä valovoima ei ollut riittävä luodakseen tarpeeksi voimakkaan jälkikuvan, tai sitten silmäni ovat liian nopeat. Puolentoista tunnin kohdalla kohtuullisen painavat lasit alkoivat myös painaa aikaa sitten murtuneen nenäni murtumakohtaa, mikä osaltaan lisäsi tuskastuttavuutta.
Olen aiemminkin nähnyt 3D-elokuvia. Sekä niitä viher-puna-laseilla toteutettuja mustavalkoisia, että polarisoiduilla linsseillä katseltavia värielokuvia. Jossain mielessä kevyet polarisaatiolasit ovat toimineet kaikkein parhaiten, vaikka kupruilevat linssit ja vuotava efekti ovatkin hieman häirinneet. Vanhemman teknologian etuna on se, että molemmille silmille heijastetaan kuva yhtä aikaa. Näin toinen silmä ei joudu odottamaan pimeässä kun toiselle silmälle tulee dataa. Eräs mielenkiintoisimmista kyseisellä teknologialla toteutetuista elokuvista on ollut Hitchcockin Dial M for Murder. Elokuva toimii loistavasti myös ilman 3D-efektiä, mutta efekti antaa sille mainiosti hyppysellisen syvyyttä. Siitä jokaisen 3D-elokuvia tekevän pitäisi ottaa mallia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)