Batman: Arkham Asylum
Statuspäivityksenä
Jos haluat tietää, miltä oikeasti tuntuu olla supersankari, tämä peli on sinua varten. Viimeistelty ja kaunis toimintaseikkailu on parasta selän takaa kuvattua viihdettä, mitä olen konsanani pelannut.
Viihdekäyttäjille
Batman iski pelimaailmaan kuin Batman: yllättäen ja kovaa. Kovinkaan moni ei osannut odottaa lisenssipeliltä ihmeitä. Mutta ihme tapahtui. Batman: Arkham Asylum on intensiivisin, nätein ja tiukin toimintaseikkailu mitä minä olen pelannut. Monille muille se on paras kyseisenlainen peli vuosiin.
Kuten nimikin kertoo, Arkham Asylum sijoittuu Arkhamin mielisairaalaan, jonne on kuin sattumalta kertynyt laaja joukko Batmanin arkkivihollisia Jokerista Myrkkymurattiin. Jollain ilveellä Jokeri saa Batmanin houkuteltua sisään tuohon korkean turvallisuustason laitokseen, minkä lisäksi hän kätyreineen onnistuu valtaamaan laitoksen itselleen. Eipä siinä lepakkomiehelle jää muuta vaihtoehtoa kuin turpaanvetokisa ja matsin jälkeen kunnon selkäsauna.
Pelin näkökulma on pelihahmon selän takaa hieman sivusta. Lepakkomies osaa liikkua juosten, pudoten ja liitäen. Lisäksi hän osaa lyödä, potkaista, torjua ja väistää, mikäli Jokeripokerien kanssa meinaa tulla nokkapokkaa. Erikoistoimintoina lepakolla on kiipeilyköysi, batrang ja muutamia muita näppäriä vekottimia, joita ilman ei voi tulla supersankariksi. Maastosta löytyy juoneen liittyvien kohteiden ja vihulaisten lisäksi roppakaupalla kaikenlaista muuta kerättävää, joiden haaliminen lisää peliaikaa helposti useilla tunneilla. Lisäksi osasta keräilykamaa aukeaa kiinnostavia tarinoita Batmanin vihollisista ja Arkhamin mielisairaalan historiasta.
Batman: Arkham Asylumissa kaikki on kohdallaan. Grafiikka on hemmetin nättiä. Juoni on viihdyttävä ja uskottava (mikäpä nyt ei Batman-todellisuudessa olisi uskottavaa). Kontrollit ovat tarkat ja täsmälliset. Tärkeimpänä ominaisuutena pelaaja tuntee todella olevansa supersankari, eikä mikään teinipoika kompastelemassa puberteetin venyttämiin koipiinsa. Taistelu on näyttävää ja tehokasta, olematta kuitenkaan ihan liian helppoa. Erilaisten bat-värkkien käyttäminen on sujuvaa ja intuitiivista. Ainoana miinuksena tärkeitä kohteita paljastava bat-näkö on turhankin paljastava. Itse pelasin varmaankin puoli peliä tuon sinihehkuisen helpotuksen loisteessa. Piti sitten myöhemmissä vaiheissa käydä ihastelemassa maisemia niiden oikeassa valossa.
Batman: Arkham Asylum saattaa olla kovimmille pelihirmuille turhan helppo. Itselleni se oli juuri passelin vaikea. Paria kohtaa piti kokeilla muutamaan otteeseen, mutta turhautumaan ei onneksi päässyt. Kestoa oli juuri passelit alle 15 tuntia, kun keräsin 100% kaikesta sälästä. Haastekenttien tahkoamisella peliaikaa saa varmasti jatkettua vaikka kuinka paljon, mutta itse en enää siihen jaksanut ryhtyä. Toimintapelien ystävät lienevät jo tutustuneet tapaukseen. Muidenkin pitäisi, ihan peliyleissivistyksen takia.
Friikeille ja maanikoille
Pelillisesti Arkham Asylum peittoaa Alan Waket ja ainakin ensimmäisen Assassin's Creedin kevyesti vasurilla. Pelissä on koko ajan tiivis tunnelma, minkä lisäksi monipuoliset ja vaihtelevat maisemat ja paikat antavat toisteiselle pelimekaniikalle riittävästi vaihtelevuutta, jotta mättäminen ei ala pahasti kyllästyttää. Toiminta on monipuolista intuitiivista. Alan Wakessa se puolestaan on toistuvaa ja samanlaista Assassin's Creedin kompastellessa junnaavan toiston kanssa ihan liikaa.
Tarinan puolesta Batman on sataprosenttista Batmania. Vaikeahan tätä on laittaa Alan Waken kanssa samalle viivalle, Wake kun on oman universuminsa ensimmäinen teos Batmanin toimiessa jo vakiintuneessa maailmassaan vakiintuneiden vastustajien ja kumppaneiden kanssa. Batmanista tuskin olisi ainesta kirjallisuuspalkintojen nappaajaksi, Alan Wakesta sen voisi helposti uskoa. Assassin's Creedissäkin taitaa olla joku juoni, mutta kuka niitä kaikkia keskusteluja ja lätinöitä jaksaa lukea.
Pelisuunnittelullisesti Batman on hyvä opinkappale riippumatta suunnitteilla olevan pelin genrestä. Tehtävien selkeys, lisäpuuhastelun määrä ja ennen kaikkea kompakti maailma ja venyttämätön tarina ovat asioita, joista kaikkien suunnittelijoiden tulisi ottaa oppia.
perjantai 31. joulukuuta 2010
Napapiirin sankarit - digiboksia lainaamassa
Napapiirin sankarit (2010)
Statuspäivityksenä
Hervoton komedia Lapin poikien digiboksin hakureissusta, johon pari muuttujaa aiheuttaa huomattavan määrän mutkia ja mäkiä. Koska olet viimeksi nauranut ääneen elokuvissa?
Viihdekäyttäjille
"Son perkele sillä lailla, että ku emäntä laittaa tikipoksin ostoon nii son parempi hommata se poksi tai tullee tupenrapinat." Suunnilleen näistä asemista starttaa Dome Karukosken ratkiriemukas road-movie, jossa lapinpoika Janne lähtee kavereineen hankkimaan talouteensa digiboksia, ettei avovaimo vain ota ja muuta etelään. Ei luulisi olevan vaikeaa, kun emäntä lyö vielä rahat kouraan. Mutta eipä siitä elokuvaa saisi aikaan, jos kaveri kävelisi tien yli, ostaisi boksin ja tulisi takaisin asentelemaan. Nyt ollaan suurempien seikkailujen äärellä.
Tarkemmin sanottuna Napapiirin sankarit kertoo kolmesta kaveruksesta, jotka ovat kotoisin jostain mistälie tuppukylästä Suomen Lapista. Työttömyys ja viina ja pimeä ja itsemurhat, niistä on tarinan perustukset tehty. Päälle ladotaan sitä normaalia lapin elämää: baaritappeluita, venäläisiä turisteja, uima-altaallinen bikinibabeja, poro ja lumimyrsky. Kuorrutetaan hersyvällä dialogilla ja kakku on valmis. Kyllä tätä kelpaa nauttia.
Napapiirin sankarien komedia on välillä kirkasta ja värikästä, välillä pikimustaa. Alkujuonnon aikana ei oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, sikäli vakavia asioita siinä käsitellään. Mutta kun vaan koko ajan naurattaa tuo liioiteltu pohjoisen synkkyys ja kurjuus. Toisinaan poikien toilailut menevät kreisikomedian puolelle, välillä saavutetaan jotain Kaurismäkeläisen ahdistavaa sisäistä käkättelyä. Elokuvan ainoa, pienehkö heikkous on aavistuksen töksähtelevä tempo. Välillä mennään täyttä syöksyä vatsalihakset kipeinä naurusta, mutta pari kertaa juuri väärällä hetkellä homma töksähtää tragedian penkkaan ja hiljaisuus pöläyttää maiseman tukkoon.
Olen jutellut aiheesta useiden muiden pohjoisesta kotoisin olevien ihmisten kanssa ja kaikki ovat olleet sitä mieltä, että elokuvassa on jotain harvinaisen aitoa. Ei välttämättä uima-altaallinen vähäpukeisia tyttöjä tai muut hilpeät ylilyönnit. Ennemminkin hahmojen käyttäytyminen ja ilmapiiri ovat hyvin autenttisia. Tästähän tulee ihan mieleen nuoruusvuodet pohjoisessa...
Pohjoisen poikien ei tarvitse puhua koko ajan, ja kuten muuan herra Yrjänä taisi joskus eräälle kysymys- ja vastauspalstalle kirjoittaa: "mene kuukaudeksi pohjoiseen niin opit kuulemaan vittuilussa rakkauden". Kun kieltä käytetään, se on usein lakonista tai vittuilevaa. Siis aitoa. Jopa murre kuulostaa riittävän uskottavalta, mitä nyt omaan korvaan välillä suhahti pari hoota liikaa mutta enpä ole Kolarilaismurteiden asiantuntija.
Kaiken kaikkiaan Napapiirin sankarit nousee minun mittapuullani suomalaisen nuorisokomedian palkintopallille Pitkän kuuman kesän ja Helmien ja sikojen rinnalle. Lopullista järjestystä en pysty määrittämään, annetaan kaikille kultamitali.
Friikeille ja maanikoille
Olen ollut Perttu Lepän komedioiden fani ihan alusta saakka. Lepän hulvattomat hahmot ja improvisaatioon perustuvat jutut ovat aina osuneet nauruhermooni. Siksi olinkin erittäin mielissäni, kun näin muista genreistä tutumman Dome Karukosken pääsevän samoihin sfääreihin Perttu Lepän kanssa. Napapiirin sankareiden kohellus ja dialogi ovat jopa niin toimivia, että olisin melkein voinut veikata elokuvaa Lepän tekosiksi, ellen olisi paremmin tiennyt. Ja tämä on siis tarkoitettu kehuksi.
Dome Karukosken elokuva on sukua suoraan alenevassa polvessa Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa-kirjalle. Jossain sukupuun juuristossa toimii vahvana vaikuttimena myös Homeroksen Odysseia. Yhteys Odysseiaan on suunnilleen yhtä selkeä kuin Coenin veljesten Oi veljeni, missä lienet -elokuvassa, eli ilman tarkempaa analysointia lähes näkymättömät. Karukoski on lainannut molemmista teoksista osia hyvinkin suoraan, mutta onnistunut silti luomaan omanlaisensa teoksen joka kumartaa kauniisti esikuvilleen yrittämättäkään hävetä niitä.
Napapiirin sankarit on perustyylikkäästi toteutettu. Kaikki toimii enimmäkseen niin kuin pitääkin, eikä kameratyöskentelyä juuri tule ajateltua. Elokuvassa on kuitenkin yksi kohtaus, joka on esimerkillisen hienosti toteutettu. Kun pojat menevät naapurikylän huoltoaseman baariin ja pääsevät vähän kaverillisesti painimaan kylän poikien kanssa, ei kameraa viedä toiminnan keskelle. Koko parin minuutin kohtaus on kuvattu yhdellä otolla baaritiskin taakse sijoitetulla liikkumattomalla kameralla. Kuva-alan keskellä on puolityhjä kaljatuoppi ja tappelu koetaan kokonaan baarin ikkunan läpi. Esimerkillistä toimintaa näinä silppuleikkaus-heiluvakamera-toimintakohtausten kirottuina aikoina!
Statuspäivityksenä
Hervoton komedia Lapin poikien digiboksin hakureissusta, johon pari muuttujaa aiheuttaa huomattavan määrän mutkia ja mäkiä. Koska olet viimeksi nauranut ääneen elokuvissa?
Viihdekäyttäjille
"Son perkele sillä lailla, että ku emäntä laittaa tikipoksin ostoon nii son parempi hommata se poksi tai tullee tupenrapinat." Suunnilleen näistä asemista starttaa Dome Karukosken ratkiriemukas road-movie, jossa lapinpoika Janne lähtee kavereineen hankkimaan talouteensa digiboksia, ettei avovaimo vain ota ja muuta etelään. Ei luulisi olevan vaikeaa, kun emäntä lyö vielä rahat kouraan. Mutta eipä siitä elokuvaa saisi aikaan, jos kaveri kävelisi tien yli, ostaisi boksin ja tulisi takaisin asentelemaan. Nyt ollaan suurempien seikkailujen äärellä.
Tarkemmin sanottuna Napapiirin sankarit kertoo kolmesta kaveruksesta, jotka ovat kotoisin jostain mistälie tuppukylästä Suomen Lapista. Työttömyys ja viina ja pimeä ja itsemurhat, niistä on tarinan perustukset tehty. Päälle ladotaan sitä normaalia lapin elämää: baaritappeluita, venäläisiä turisteja, uima-altaallinen bikinibabeja, poro ja lumimyrsky. Kuorrutetaan hersyvällä dialogilla ja kakku on valmis. Kyllä tätä kelpaa nauttia.
Napapiirin sankarien komedia on välillä kirkasta ja värikästä, välillä pikimustaa. Alkujuonnon aikana ei oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, sikäli vakavia asioita siinä käsitellään. Mutta kun vaan koko ajan naurattaa tuo liioiteltu pohjoisen synkkyys ja kurjuus. Toisinaan poikien toilailut menevät kreisikomedian puolelle, välillä saavutetaan jotain Kaurismäkeläisen ahdistavaa sisäistä käkättelyä. Elokuvan ainoa, pienehkö heikkous on aavistuksen töksähtelevä tempo. Välillä mennään täyttä syöksyä vatsalihakset kipeinä naurusta, mutta pari kertaa juuri väärällä hetkellä homma töksähtää tragedian penkkaan ja hiljaisuus pöläyttää maiseman tukkoon.
Olen jutellut aiheesta useiden muiden pohjoisesta kotoisin olevien ihmisten kanssa ja kaikki ovat olleet sitä mieltä, että elokuvassa on jotain harvinaisen aitoa. Ei välttämättä uima-altaallinen vähäpukeisia tyttöjä tai muut hilpeät ylilyönnit. Ennemminkin hahmojen käyttäytyminen ja ilmapiiri ovat hyvin autenttisia. Tästähän tulee ihan mieleen nuoruusvuodet pohjoisessa...
Pohjoisen poikien ei tarvitse puhua koko ajan, ja kuten muuan herra Yrjänä taisi joskus eräälle kysymys- ja vastauspalstalle kirjoittaa: "mene kuukaudeksi pohjoiseen niin opit kuulemaan vittuilussa rakkauden". Kun kieltä käytetään, se on usein lakonista tai vittuilevaa. Siis aitoa. Jopa murre kuulostaa riittävän uskottavalta, mitä nyt omaan korvaan välillä suhahti pari hoota liikaa mutta enpä ole Kolarilaismurteiden asiantuntija.
Kaiken kaikkiaan Napapiirin sankarit nousee minun mittapuullani suomalaisen nuorisokomedian palkintopallille Pitkän kuuman kesän ja Helmien ja sikojen rinnalle. Lopullista järjestystä en pysty määrittämään, annetaan kaikille kultamitali.
Friikeille ja maanikoille
Olen ollut Perttu Lepän komedioiden fani ihan alusta saakka. Lepän hulvattomat hahmot ja improvisaatioon perustuvat jutut ovat aina osuneet nauruhermooni. Siksi olinkin erittäin mielissäni, kun näin muista genreistä tutumman Dome Karukosken pääsevän samoihin sfääreihin Perttu Lepän kanssa. Napapiirin sankareiden kohellus ja dialogi ovat jopa niin toimivia, että olisin melkein voinut veikata elokuvaa Lepän tekosiksi, ellen olisi paremmin tiennyt. Ja tämä on siis tarkoitettu kehuksi.
Dome Karukosken elokuva on sukua suoraan alenevassa polvessa Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa-kirjalle. Jossain sukupuun juuristossa toimii vahvana vaikuttimena myös Homeroksen Odysseia. Yhteys Odysseiaan on suunnilleen yhtä selkeä kuin Coenin veljesten Oi veljeni, missä lienet -elokuvassa, eli ilman tarkempaa analysointia lähes näkymättömät. Karukoski on lainannut molemmista teoksista osia hyvinkin suoraan, mutta onnistunut silti luomaan omanlaisensa teoksen joka kumartaa kauniisti esikuvilleen yrittämättäkään hävetä niitä.
Napapiirin sankarit on perustyylikkäästi toteutettu. Kaikki toimii enimmäkseen niin kuin pitääkin, eikä kameratyöskentelyä juuri tule ajateltua. Elokuvassa on kuitenkin yksi kohtaus, joka on esimerkillisen hienosti toteutettu. Kun pojat menevät naapurikylän huoltoaseman baariin ja pääsevät vähän kaverillisesti painimaan kylän poikien kanssa, ei kameraa viedä toiminnan keskelle. Koko parin minuutin kohtaus on kuvattu yhdellä otolla baaritiskin taakse sijoitetulla liikkumattomalla kameralla. Kuva-alan keskellä on puolityhjä kaljatuoppi ja tappelu koetaan kokonaan baarin ikkunan läpi. Esimerkillistä toimintaa näinä silppuleikkaus-heiluvakamera-toimintakohtausten kirottuina aikoina!
Chime - Digitaalista huumetta
Chime
Statuspäivityksenä
Pahasti addiktoiva toimintapuzzle, jossa Tetriksen ja Luminesin kaunis lapsi kohtaa mahtavan elektronisen musiikin. Ainoa puute on kenttien ja kappaleiden vähäinen määrä.
Viihdekäyttäjille
"Ota ota, ota ota", lausui Steamin joulunaluskampanja ja houkutteli minut ostamaan Chimen jonkin pöntön aarrejahdin takia. "Noh, pari euroa sinne tänne ja yksi achievement kasaan niin pääsen aarrejahdissa eteenpäin", ajattelin. Kuinka naiivi olinkaan: peliaikamittari näyttää neljäätoista tuntia ja päässä soi pelin hypnoottinen elektro-ambient vai mikä lieneekään musiikkityylin virallinen nimi.
Chimen idea on yksinkertainen. Pelaaja sijoittelee eri muotoisia viidestä ruudusta koostuvia palikoita vaihtelevan muotoiselle kentälle koettaen peittää vähintään 3x3 ruudun kokoisia alueita. Kun tällaisen alueen saa muodostettua, sen kokoa voi kasvattaa rakentamalla sen ympärille laajempaa nelikulmiota aikarajan puitteissa. Kun aika kuluu umpeen, nelikulmio "kiinnittyy" ja värjää allaan olevan taustaruudukon. Kentän tavoitteena on saada koko taustaruudukko värjättyä.
Yksinkertaisen pelimekaniikan koukuttavana ulottuvuutena on palikoiden ja alueiden toimiminen eräänlaisena sekvensserinä tai soittimena. Pelialueen yli pyyhkii musiikin tahtiviiva ja jokainen kentällä oleva palikka soittaa taustamusiikista tiettyä samplea. Mitä paremmin pelaat, sitä täydellisemmin musiikki kuuluu. Viiden (PC-versiossa kuuden) kentän eli biisin valikoima on pieni, mutta yllättävän hyvin sitä jaksaa kuunnella, varsinkin Steam-version extrana tulevaa Portal-pelin loppubiisiä ja paitsi Mobyn kamalalla "ooojeah"-samplella ryyditettyä renkutusta. Orbital on täyttä rautaa, kuten aina.
PC-addiktion lisäksi kokeilin Xbox-version demoa. Siihen älä koske, ellei iske hirvittävät oireet. Kontrollit ovat tattien kanssa lähinnä tunnottomat verrattuna tietokoneen näppärään hiirikontrolliin. En sitten tiedä, miten peli toimii kosketusnäytön tai kannettavien tietokoneiden hivellyslaattojen kanssa, mutta näppituntumalta sanoisin hiiriohjauksen olevan kaikkein paras.
Kaiken kaikkiaan sanoisin, että tätä peliä kannattaa välttää. Ei siksi, että se olisi huono vaan siksi, että siihen saattaa syntyä vakava riippuvuussuhde ainakin joksikin aikaa. Edellinen yhtä läpikotainen pelikokemukseni taisi olla ensimmäinen kitarasankari ja sitä edellistä en edes muista. Onneksi Chimessä ei ole enempää biisejä. Nyt pystyn vielä irtautumaan siitä.
Statuspäivityksenä
Pahasti addiktoiva toimintapuzzle, jossa Tetriksen ja Luminesin kaunis lapsi kohtaa mahtavan elektronisen musiikin. Ainoa puute on kenttien ja kappaleiden vähäinen määrä.
Viihdekäyttäjille
"Ota ota, ota ota", lausui Steamin joulunaluskampanja ja houkutteli minut ostamaan Chimen jonkin pöntön aarrejahdin takia. "Noh, pari euroa sinne tänne ja yksi achievement kasaan niin pääsen aarrejahdissa eteenpäin", ajattelin. Kuinka naiivi olinkaan: peliaikamittari näyttää neljäätoista tuntia ja päässä soi pelin hypnoottinen elektro-ambient vai mikä lieneekään musiikkityylin virallinen nimi.
Chimen idea on yksinkertainen. Pelaaja sijoittelee eri muotoisia viidestä ruudusta koostuvia palikoita vaihtelevan muotoiselle kentälle koettaen peittää vähintään 3x3 ruudun kokoisia alueita. Kun tällaisen alueen saa muodostettua, sen kokoa voi kasvattaa rakentamalla sen ympärille laajempaa nelikulmiota aikarajan puitteissa. Kun aika kuluu umpeen, nelikulmio "kiinnittyy" ja värjää allaan olevan taustaruudukon. Kentän tavoitteena on saada koko taustaruudukko värjättyä.
Yksinkertaisen pelimekaniikan koukuttavana ulottuvuutena on palikoiden ja alueiden toimiminen eräänlaisena sekvensserinä tai soittimena. Pelialueen yli pyyhkii musiikin tahtiviiva ja jokainen kentällä oleva palikka soittaa taustamusiikista tiettyä samplea. Mitä paremmin pelaat, sitä täydellisemmin musiikki kuuluu. Viiden (PC-versiossa kuuden) kentän eli biisin valikoima on pieni, mutta yllättävän hyvin sitä jaksaa kuunnella, varsinkin Steam-version extrana tulevaa Portal-pelin loppubiisiä ja paitsi Mobyn kamalalla "ooojeah"-samplella ryyditettyä renkutusta. Orbital on täyttä rautaa, kuten aina.
PC-addiktion lisäksi kokeilin Xbox-version demoa. Siihen älä koske, ellei iske hirvittävät oireet. Kontrollit ovat tattien kanssa lähinnä tunnottomat verrattuna tietokoneen näppärään hiirikontrolliin. En sitten tiedä, miten peli toimii kosketusnäytön tai kannettavien tietokoneiden hivellyslaattojen kanssa, mutta näppituntumalta sanoisin hiiriohjauksen olevan kaikkein paras.
Kaiken kaikkiaan sanoisin, että tätä peliä kannattaa välttää. Ei siksi, että se olisi huono vaan siksi, että siihen saattaa syntyä vakava riippuvuussuhde ainakin joksikin aikaa. Edellinen yhtä läpikotainen pelikokemukseni taisi olla ensimmäinen kitarasankari ja sitä edellistä en edes muista. Onneksi Chimessä ei ole enempää biisejä. Nyt pystyn vielä irtautumaan siitä.
Zen Bound 2 - peli vai taideteos?
Zen Bound 2
Statuspäivityksenä
Kaunis ja letkeä pelinkaltainen kokemus. Erittäin toimiva sekoitus stressipalloa ja uniikkia pulmapeliä. Narun sitominen puisten hahmojen ympärille on yllättävän rattoisaa.
Viihdekäyttäjille
Helsinkiläisen Secret Exitin omalaatuinen pulmapeli tuli viimein myös meille mobiilivammaisille Windows-käyttäjille. Kosketusnäytöllisille värkeille suunniteltu narunkieritys toimii riittävän hyvin myös hiirellä, joskin veikkaisin pelin menettäneen hieman välittömyyden tunnustaan.
Zen Boundeissa on tarkoituksena kierittää maalia levittävää narua puisten hahmojen ympärille pyrkien näin värjäämään mahdollisimman suuri osuus hahmosta ennen narun kietomista viimeisen naulan ympärille. Pelaaminen tapahtuu puuhahmoa pyörittämällä. Idea kuulostaa omituiselta ja sitä se onkin - joskin itse kutsuisin pelimekaniikkaa mieluummin omaperäiseksi. Homma on alusta saakka selkeää ja toimivaa. Naruun tai puupalikkaan liitetyt maalipommit monipuolistavat pelaamista tekemättä siitä kuitenkaan sekavaa sähellystä.
Ennen Zen Bound kakkosen löytämistä olen joutunut käymään pitkää sisäistä keskustelua pelien taiteellisuudesta. Toisinaan keskustelu on levinnyt myös itseni ulkopuolelle, eikä täyttä varmuutta ole vielä löytynyt. Zen Bound 2 on erinomainen esimerkki siitä, että pelit voivat olla taidetta. Se on kaunis (mitä useat nykytaideteokset eivät ole), se ei pakota mihinkään ja lisäksi sen pelaaminen on myös matka sisimpään. Pelissä ei ole aikarajoja, eikä pistelistoja. Jumiin jääminen vaatii erityistä yritystä, mutta kaiken voi aina tehdä vielä paremmin. 100% onnistumista voi vielä yrittää viilata käyttämällä vähemmän ja vähemmän narua.
Zen Bound 2 ei varmasti sovellu kaikille pelaajille. Kilpailuhenkisimmät killerit turhautuvat, eikä säätäjille ole tarjolla säätömahdollisuuksia. iVehkeilijöille suosittelen pelin hankkimista ja kokeilua. Parempaa stressipalloa ei ole vielä tullut vastaan, eikä muutaman hassun euron hintakaan pitäisi olla rasite. Nopeasti läpipelattu keskinkertainen suoritus vei minulta noin neljä tuntia. Hinta-laatusuhde päihittää kevyesti Finnkinon riistohinnat.
Statuspäivityksenä
Kaunis ja letkeä pelinkaltainen kokemus. Erittäin toimiva sekoitus stressipalloa ja uniikkia pulmapeliä. Narun sitominen puisten hahmojen ympärille on yllättävän rattoisaa.
Viihdekäyttäjille
Helsinkiläisen Secret Exitin omalaatuinen pulmapeli tuli viimein myös meille mobiilivammaisille Windows-käyttäjille. Kosketusnäytöllisille värkeille suunniteltu narunkieritys toimii riittävän hyvin myös hiirellä, joskin veikkaisin pelin menettäneen hieman välittömyyden tunnustaan.
Zen Boundeissa on tarkoituksena kierittää maalia levittävää narua puisten hahmojen ympärille pyrkien näin värjäämään mahdollisimman suuri osuus hahmosta ennen narun kietomista viimeisen naulan ympärille. Pelaaminen tapahtuu puuhahmoa pyörittämällä. Idea kuulostaa omituiselta ja sitä se onkin - joskin itse kutsuisin pelimekaniikkaa mieluummin omaperäiseksi. Homma on alusta saakka selkeää ja toimivaa. Naruun tai puupalikkaan liitetyt maalipommit monipuolistavat pelaamista tekemättä siitä kuitenkaan sekavaa sähellystä.
Ennen Zen Bound kakkosen löytämistä olen joutunut käymään pitkää sisäistä keskustelua pelien taiteellisuudesta. Toisinaan keskustelu on levinnyt myös itseni ulkopuolelle, eikä täyttä varmuutta ole vielä löytynyt. Zen Bound 2 on erinomainen esimerkki siitä, että pelit voivat olla taidetta. Se on kaunis (mitä useat nykytaideteokset eivät ole), se ei pakota mihinkään ja lisäksi sen pelaaminen on myös matka sisimpään. Pelissä ei ole aikarajoja, eikä pistelistoja. Jumiin jääminen vaatii erityistä yritystä, mutta kaiken voi aina tehdä vielä paremmin. 100% onnistumista voi vielä yrittää viilata käyttämällä vähemmän ja vähemmän narua.
Zen Bound 2 ei varmasti sovellu kaikille pelaajille. Kilpailuhenkisimmät killerit turhautuvat, eikä säätäjille ole tarjolla säätömahdollisuuksia. iVehkeilijöille suosittelen pelin hankkimista ja kokeilua. Parempaa stressipalloa ei ole vielä tullut vastaan, eikä muutaman hassun euron hintakaan pitäisi olla rasite. Nopeasti läpipelattu keskinkertainen suoritus vei minulta noin neljä tuntia. Hinta-laatusuhde päihittää kevyesti Finnkinon riistohinnat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)