DeathSpank: Thongs of Virtue
Statuspäivityksenä
Viihdyttävä ja humoristinen toimintaroolipeli. Jatko-osaa vaivaa ykkösosasta kopioidut tehtävät ja muutamat turhauttavan kaukaiset ja näkymättömissä olevat tavoitteet. Persoonallisella ilmeellä toteutettu seikkailu jaksaa kuitenkin viihdyttää ainakin pääjuonensa loppuun saakka.
Satunnaiskäyttäjille
Pelien maailma on siitä omituinen, että pelien tekijät ovat pitkään pysyneet töidensä takana piilossa. Viimeisen puolen vuosikymmenen aikana tilanne on kuitenkin alkanut hiljalleen muuttua ja muutamien supertähtien lisäksi myös muut pelintekijät ovat alkaneet päästä valokeilaan. DeathSpankin taustalta löytyy Ron Gilbert, jonka peliuran pituus alkaa lähennellä kolmekymmenvuotisen sodan kestoa. Mieheltä, jonka meriittilistalta löytyy mm. Maniac Mansion ja The Secret of Monkey Island on lupa odottaa paljon. DeathSpankin ensimmäinen osa myös lunasti tuon lupauksen.
Pikavauhdilla väsätty jatko-osa sen sijaan on selkeästä lässähtäneempi tapaus. Sarjakuvallisen persoonallisessa maailmassa seikkaileva roisiin huumoriin puolitahattomasti tipahtava sankarimme lähtee tällä kertaa etsimään kadonneita tai varastettuja Hyveiden Tangoja. Eikä tällä kertaa ole kyse musiikista vaan vaatteista.
Seikkailu etenee perinteiseen tapaan alkaen kepillä huitomisesta ja päättyen lopulta lähes jumalallisen tehokkaaseen koomisen hahmon ritariin. DeathSpankin maailma koostuu vähintäänkin monipuolisesta keitoksesta erilaisia teemoja. Liikkeelle lähdetään keskeltä modernia sotaa, mutta pian pelaaja löytää itsensä merirosvojen luota ja villistä lännestä. Käydäänpä pelissä moikkaamassa joulupukkiakin.
Itse pelaaminen on enimmäkseen taistelua nappuloiden hakkaamisen muodossa. Pelaaja saa pelimaailman hahmoilta tehtäviä, joiden suorittaminen ajaa pelin tarinaa hissuksiin eteenpäin avaten samalla uusia alueita ja maisemia. Tehtävät ovat kohtalaisen monipuolisia, kovinkaan monta "tapa 100 oravaa, tapa 200 oravaa" -tyyppistä tunnelman tappajaa ei peliin ole mahdutettu. Muutamat pääjuoneen liittyvät tehtävät ovat todella pitkiä ja moniosaisia, mikä saattaa välillä tuntua suorastaan turhauttavalta, kun edistystä ei tunnu tapahtuvan. Liian usein tehtävät ovat myös epäselviä, eikä edes sinällään mainio vinkkisysteemi aina auta.
Kuulostaa siis hyvältä ja sitähän se enimmäkseen onkin. Valitettavasti osa kakkososan tehtävistä on kopioitu suoraan ykkösestä. Lisäksi liian monet tehtävistä tuntuvat toistavan samaa kaavaa useita kertoja peräkkäin. Kun junan edestä pitää räjäyttää kiviä ties kuinka monetta kertaa, alkaa turhautuminen iskeä. Kyllähän tämä lisää pelin pituutta, mutta mieluummin olisin ottanut lyhyemmän, mutta tiiviin kokemuksen.
Kaiken kaikkiaan DeathSpankin toinen osa on ihan mukiinmenevää viihdettä. Aloittelijan kannattaa kuitenkin pelata ykkönen läpi ja miettiä vasta sen jälkeen, onko kakkososalle tarvetta. Vuoden persoonallisin graafinen tyyli ja ronski huumori viehättivät ainakin minua edelleen sen verran, että tuotantoputkessa muhiva kolmososa on jo ostoslistalla.
Friikeille ja maanikoille
Pelisuunnittelullisesta näkökulmasta DeathSpankit ovat olleet erinomaista oppimateriaalia. Seikkailun toteutus on erittäin jouhevaa, eikä pelaaja missään vaiheessa pääse turhautumaan liiallisen vaikeuden edessä. Pelien sisäinen vinkkisysteemi on esimerkillisen hienosti toteutettu ja toivoisin vastaavaa kaikkiin peleihin.
Kakkososan tehtävärakenne pistää kuitenkin miettimään. Olemme oppineet, että pelaajalle pitää antaa pitkän, lyhyen ja mikrotähtäimen tavoitteita. Tavoitteiden pitää olla selkeitä ja muistettavia etc etc. DeathSpank T.O.V. tekee juuri näin, mutta jokin on silti pielessä. Muutamat pelin tehtävistä tuntuvat olevan niin vaikeasti saavutettavia, että epätoivo meinaa iskeä. Kaikki kyllä selviää aikanaan, kun vain jaksaa pusertaa menemään pienempiä osatehtäviä. Koska pelin tehtävälistauksessa näkyvät erikseen sekä päätehtävät, että niiden osatehtävät, harhautuu pelaaja toisinaan yrittämään päätehtävien ratkaisua niiden osatehtävien sijaan. Epätoivoista, päätöntä harhailua kertyi parinkymmenen tunnin peliajasta varmaan lähes viiden tunnin verran. On hyvä, että pelaajalla on paljon tavoitteita. Tavoitteiden jäsentely vain täytyy miettiä tarkkaan.
Toinen suunnittelullisesti ajatuksia herättävä asia on achievementit. Pelasin ykkösosan 100% läpi saavuttaen kaikki achievementit. Kakkososassa on kuitenkin kaksi achievementtia, jotka saattaa epähuomiossa ohittaa. Ykkösen achievementit olivat saavutettavissa pääjuonen suorittamisen jälkeenkin. T.O.V:ssa sen sijaan varomaton pelaaja sivuuttaa nuo muutamat toistoon ja merkityksettömään dialogiin perustuvat saavutukset, eikä niitä voi yrittää myöhemmin uudelleen muuten kuin aloittamalla pelin alusta. Ohitettavien saavutusten ajatus on mielenkiintoinen ja kannatettava, mutta tällä kertaa pelin vetovoima ei ollut tarpeeksi suuri houkutellakseen uuteen pelikertaan, joten vajaa, mutta saavutettavissa oleva 100% suoritus tulee kismittämään vielä pitkään.
keskiviikko 31. elokuuta 2011
keskiviikko 3. elokuuta 2011
Virgin Suicides - Nuorena nukkuneet
Virgin Suicides
Statuspäivityksenä
Elämänmakuinen tarina teiniydestä, vanhempien rakkaudesta ja kapinasta. Omalaatuinen kuvaus ja hetkittäin hilpeä käsikirjoitus jättävät suuhun raikkaan, joskin hieman hämmentävän jälkimaun.
Viihdekäyttäjille
Nuoren ihmisen kuolema on harvoin iloinen ja viihdyttävä aihe elokuvalle. Erityisesti itse aiheutettuna sen käsittely on erityisen haastavaa. Sofia Coppola haukkasi melkoisen ison palan valitessaan ensimmäiseksi pitkäksi elokuvakseen Virgin Suicidesin. Oletan, että elokuvan nimi paljastaa jo sen verran, että juonta voi käsitellä ilman vakavia juonipaljastuksia.
Lisbonin perheessä on viisi tytärtä, vuoden välein syntyneitä, 13-17-vuotiaita. Tyttöjen vanhemmat ovat ylisuojelevia ja jossain määrin myös kommunikaatiorajoitteisia. Isä ei tahdo saada asiallista sanaa suustaan ja äiti ei tahdo päästää tyttäriään juuri koulua pidemmälle. Kauniit, mutta salaperäiset tyttäret ovat tietenkin paikkakunnan poikien saavuttamattoman ihastuksen kohde. Poikien suulla tarina myös kerrotaan.
Elokuva alkaa räväkästi nuorimman siskon maatessa kylpyammeessa haalean punaisessa vedessä. Tätä seuraa kaunis, mutta haastava kertomus ylisuojellusta nuoruudesta, johon ymmärtämättömät vanhemmat yrittävät puoliväkisin tuoda psykiatrin suosittelemaa elämää. Teini-iän kapina ja ystävyyden kaipuu ovat tärkeitä teemoja, joihin vastataan eristyksellä ja sisarusrakkaudella. Loppu on lähes yhtä päräyttävä kuin alku.
Virgin Suicidesin voima perustuu käsikirjoitukseen. Näyttelijät hoitavat kyllä hommansa riittävän hyvin, eikä ohjaajan ja kuvaajan raikas ja hollywoodilaisen kerronan rajoja kokeileva rytmitys ja rajaus ainakaan huononna elokuvaa. Henkilöhahmot on rakennettu vaistomaisella herkkyydellä ja Coppola vaikuttaa tunteneen teini-ikäisyyden useat puolet. Kameratyöskentelyn orgaaninen luontevuus yhdistettynä yksityiskohtien tarkkaan poimimiseen saa aikaan miellyttävän elokuvakokemuksen. Myös hyvin valittu musiikki rakentaa elokuvan ilmapiiriä onnistuneesti.
Virgin Suicides on jossain määrin hämmentävä kokemus. Toisella katselukerralla, kymmenisen vuotta ensimmäisen jälkeen, elokuva osaa yhtä aikaa naurattaa että ahdistaa. Sentimentaaliseen kyynelkalasteluun se ei potentiaalisesta aiheestaan huolimatta sorru, koomisia hetkiä kyllä tarjoillaan. Teatterin pimeydestä kuului useampaankin otteeseen naurunpyrskähdyksiä, mutta niiskuttamaan ei päästy. Takaisin kadulle palatessa tietää nähneensä hyvän elokuvan, mutta ei ole aivan varma mikä siitä teki niin hyvän.
Friikeille ja maanikoille
Istuinpa viime talvena Tove Idströmin mainioilla storytelling-luennoilla Taikissa. Yksi tärkeimmistä seikoista, mitä luennoilta jäi mieleen oli tarinan keskeisen sanoman punominen kaikkeen mitä elokuvassa on. Henkilöiden luonteista kuvakulmien valintaan, kaiken täytyy palvella tarinan sanomaa. Virgin Suicidesissa tämä käy ilmi harvinaisen selvästi.
Sofia Coppola on rakentanut elokuvansa täyteen symboliikkaa, joka ei aukea kokonaan yhdellä eikä kahdellakaan katsomiskerralla. Selkeimpänä esimerkkinä on perheen pihalla kasvavien puiden kaataminen, jota edeltää yhdessä puussa olevan ison oksanreiän täyttäminen laastilla. Kun perheen nuorin tytär käy painamassa kämmenensä jäljen tuoreeseen laastiin, saa harrastajafreud aineistoa pitkäänkin analyysiin. Hienovaraisempia signaaleja voi kaivella niin musiikista kuin leikkauksestakin. Ehkä tämä nuoren ja kunnianhimoisen käsikirjoittaja/ohjaajan intohimoinen kerroksellistaminen on Virgin Suicidesin hyvyyden alitajuinen voimavara.
Jos nyt mennään oikein kunnolla kerroksien rakentamisen maailmaan, näyttelijävalinnat tukevat tarinaa ainakin Lisbonin perheen osalta erittäin hyvin. Kokeneet ja arvostetut Kathleen Turner ja James Woods ovat perheen päinä selkeitä ja voimakkaita näyttelijöitä, joiden kokemus ja ammattitaito välittyy elokuvasta hyvin. Nuoret ja tuntemattomat tyttäret jäävät Kirsten Dunstia myöten pinnallisiksi ja etäisiksi, lähinnä vain kauniiksi kasvoiksi. Dunstin kohdalla tämä tosin tuntuu olevan hänelle luontainen ominaisuus, eikä nayttelemisen pinnan läpi päästä oikeastaan koskaan. Perheen ulkopuoliset hahmot aiheuttavat saman kaltaisia tuntemuksia, Josh Hartnettin vetäessä Trip Fontainen roolin mallikelpoisen uskottavasti muiden jäädessä lähinnä hämärästi valaistuiksi luonteiksi.
Kuvauksen, ohjauksen ja leikkauksen raikkaus saattaa myös olla ensimmäistä pitkää elokuvaa tehneen Coppolan innostuksen tulosta. Välillä tuntuu siltä, että hän on ryöpsäyttänyt vuosikausien ajan hautomansa kuvat ja kikat tähän esikoispitkäänsä. Kokonaisuus voi tuntua raikkaan sijaan myös hajanaiselta, mutta nämä ovat makuasioita joista voi aina kiistellä. Seuraavassa elokuvassaan Coppola on selvästi seestyneempi päästyään ilmeisesti eroon päässään pyörineistä pikkuideoista.
Taisin nähdä Virgin Suicidesin ensimmäisen kerran 2000-luvun alussa, luultavasti VHS:ltä. Nyt kymmenen vuoden jälkeen elokuvateatterissa harhauduin välillä ajatuksissani ulkoelokuvallisiin pohdintoihin. Teatterissa filmi oli roskainen ja kuva välillä epätarkka. Orionin penkki olisi mukava itseäni 10 senttiä lyhyemmälle katsojalle. Satapäisestä yleisöstä tulee väkisinkin jonkin verran taustameteliä. Silti tai juuri siksi tunsin että teatteri on ainoa oikea tapa nähdä elokuvaa. Samaa pohdiskelin myös Sodankylän elokuvajuhlilla, kun istuin epämukavilla muovituoleilla katsomassa jotain, minkä olin nähnyt televisiosta tai tallenteelta lukuisia kertoja aiemmin. Finnkinon multipleksit viihteineen ja teiniyleisöineen on asia erikseen, parhaat elokuvakokemukset ovat syntyneet kuluneista kopioista, nuhjuisista esitystiloista ja innokkaasta yleisöstä.
Statuspäivityksenä
Elämänmakuinen tarina teiniydestä, vanhempien rakkaudesta ja kapinasta. Omalaatuinen kuvaus ja hetkittäin hilpeä käsikirjoitus jättävät suuhun raikkaan, joskin hieman hämmentävän jälkimaun.
Viihdekäyttäjille
Nuoren ihmisen kuolema on harvoin iloinen ja viihdyttävä aihe elokuvalle. Erityisesti itse aiheutettuna sen käsittely on erityisen haastavaa. Sofia Coppola haukkasi melkoisen ison palan valitessaan ensimmäiseksi pitkäksi elokuvakseen Virgin Suicidesin. Oletan, että elokuvan nimi paljastaa jo sen verran, että juonta voi käsitellä ilman vakavia juonipaljastuksia.
Lisbonin perheessä on viisi tytärtä, vuoden välein syntyneitä, 13-17-vuotiaita. Tyttöjen vanhemmat ovat ylisuojelevia ja jossain määrin myös kommunikaatiorajoitteisia. Isä ei tahdo saada asiallista sanaa suustaan ja äiti ei tahdo päästää tyttäriään juuri koulua pidemmälle. Kauniit, mutta salaperäiset tyttäret ovat tietenkin paikkakunnan poikien saavuttamattoman ihastuksen kohde. Poikien suulla tarina myös kerrotaan.
Elokuva alkaa räväkästi nuorimman siskon maatessa kylpyammeessa haalean punaisessa vedessä. Tätä seuraa kaunis, mutta haastava kertomus ylisuojellusta nuoruudesta, johon ymmärtämättömät vanhemmat yrittävät puoliväkisin tuoda psykiatrin suosittelemaa elämää. Teini-iän kapina ja ystävyyden kaipuu ovat tärkeitä teemoja, joihin vastataan eristyksellä ja sisarusrakkaudella. Loppu on lähes yhtä päräyttävä kuin alku.
Virgin Suicidesin voima perustuu käsikirjoitukseen. Näyttelijät hoitavat kyllä hommansa riittävän hyvin, eikä ohjaajan ja kuvaajan raikas ja hollywoodilaisen kerronan rajoja kokeileva rytmitys ja rajaus ainakaan huononna elokuvaa. Henkilöhahmot on rakennettu vaistomaisella herkkyydellä ja Coppola vaikuttaa tunteneen teini-ikäisyyden useat puolet. Kameratyöskentelyn orgaaninen luontevuus yhdistettynä yksityiskohtien tarkkaan poimimiseen saa aikaan miellyttävän elokuvakokemuksen. Myös hyvin valittu musiikki rakentaa elokuvan ilmapiiriä onnistuneesti.
Virgin Suicides on jossain määrin hämmentävä kokemus. Toisella katselukerralla, kymmenisen vuotta ensimmäisen jälkeen, elokuva osaa yhtä aikaa naurattaa että ahdistaa. Sentimentaaliseen kyynelkalasteluun se ei potentiaalisesta aiheestaan huolimatta sorru, koomisia hetkiä kyllä tarjoillaan. Teatterin pimeydestä kuului useampaankin otteeseen naurunpyrskähdyksiä, mutta niiskuttamaan ei päästy. Takaisin kadulle palatessa tietää nähneensä hyvän elokuvan, mutta ei ole aivan varma mikä siitä teki niin hyvän.
Friikeille ja maanikoille
Istuinpa viime talvena Tove Idströmin mainioilla storytelling-luennoilla Taikissa. Yksi tärkeimmistä seikoista, mitä luennoilta jäi mieleen oli tarinan keskeisen sanoman punominen kaikkeen mitä elokuvassa on. Henkilöiden luonteista kuvakulmien valintaan, kaiken täytyy palvella tarinan sanomaa. Virgin Suicidesissa tämä käy ilmi harvinaisen selvästi.
Sofia Coppola on rakentanut elokuvansa täyteen symboliikkaa, joka ei aukea kokonaan yhdellä eikä kahdellakaan katsomiskerralla. Selkeimpänä esimerkkinä on perheen pihalla kasvavien puiden kaataminen, jota edeltää yhdessä puussa olevan ison oksanreiän täyttäminen laastilla. Kun perheen nuorin tytär käy painamassa kämmenensä jäljen tuoreeseen laastiin, saa harrastajafreud aineistoa pitkäänkin analyysiin. Hienovaraisempia signaaleja voi kaivella niin musiikista kuin leikkauksestakin. Ehkä tämä nuoren ja kunnianhimoisen käsikirjoittaja/ohjaajan intohimoinen kerroksellistaminen on Virgin Suicidesin hyvyyden alitajuinen voimavara.
Jos nyt mennään oikein kunnolla kerroksien rakentamisen maailmaan, näyttelijävalinnat tukevat tarinaa ainakin Lisbonin perheen osalta erittäin hyvin. Kokeneet ja arvostetut Kathleen Turner ja James Woods ovat perheen päinä selkeitä ja voimakkaita näyttelijöitä, joiden kokemus ja ammattitaito välittyy elokuvasta hyvin. Nuoret ja tuntemattomat tyttäret jäävät Kirsten Dunstia myöten pinnallisiksi ja etäisiksi, lähinnä vain kauniiksi kasvoiksi. Dunstin kohdalla tämä tosin tuntuu olevan hänelle luontainen ominaisuus, eikä nayttelemisen pinnan läpi päästä oikeastaan koskaan. Perheen ulkopuoliset hahmot aiheuttavat saman kaltaisia tuntemuksia, Josh Hartnettin vetäessä Trip Fontainen roolin mallikelpoisen uskottavasti muiden jäädessä lähinnä hämärästi valaistuiksi luonteiksi.
Kuvauksen, ohjauksen ja leikkauksen raikkaus saattaa myös olla ensimmäistä pitkää elokuvaa tehneen Coppolan innostuksen tulosta. Välillä tuntuu siltä, että hän on ryöpsäyttänyt vuosikausien ajan hautomansa kuvat ja kikat tähän esikoispitkäänsä. Kokonaisuus voi tuntua raikkaan sijaan myös hajanaiselta, mutta nämä ovat makuasioita joista voi aina kiistellä. Seuraavassa elokuvassaan Coppola on selvästi seestyneempi päästyään ilmeisesti eroon päässään pyörineistä pikkuideoista.
Taisin nähdä Virgin Suicidesin ensimmäisen kerran 2000-luvun alussa, luultavasti VHS:ltä. Nyt kymmenen vuoden jälkeen elokuvateatterissa harhauduin välillä ajatuksissani ulkoelokuvallisiin pohdintoihin. Teatterissa filmi oli roskainen ja kuva välillä epätarkka. Orionin penkki olisi mukava itseäni 10 senttiä lyhyemmälle katsojalle. Satapäisestä yleisöstä tulee väkisinkin jonkin verran taustameteliä. Silti tai juuri siksi tunsin että teatteri on ainoa oikea tapa nähdä elokuvaa. Samaa pohdiskelin myös Sodankylän elokuvajuhlilla, kun istuin epämukavilla muovituoleilla katsomassa jotain, minkä olin nähnyt televisiosta tai tallenteelta lukuisia kertoja aiemmin. Finnkinon multipleksit viihteineen ja teiniyleisöineen on asia erikseen, parhaat elokuvakokemukset ovat syntyneet kuluneista kopioista, nuhjuisista esitystiloista ja innokkaasta yleisöstä.
Auralux - Fotonien taisteluhymni
Auralux (aiemmin Aurora)
Statuspäivityksenä
Nerokkaan yksinkertainen reaaliaikastrategia kärsii vähemmän nerokkaasta, mutta silti yksinkertaisesta tekoälystä.
Viihdekäyttäjille
Joku viisas on joskus sanonut, että peli on valmis (tai täydellinen tai hyvä tai mitälie) silloin kun siitä ei voi enää ottaa mitään pois. Auralux täyttää tämän määritelmän paremmin kuin hyvin. Kyseessä on tosiaikainen strategiapeli, jossa pelaaja taistelee kahta tekoälyä vastaan tähtijärjestelmän herruudesta. Kuulostaa scifiltä, mutta Auralux (joka tunnettiin nimellä Aurora kun minä pelin ostin) pelkistää ja absrtahoi ajatuksen lähes puhtaaseen ideaan.
Pelin tähtijärjestelmät ovat symmetrisiä alle kymmenen tähden galakseja, joissa jokaisella osapuolella on yksi kotitähti. Vallatut tähdet tuottavat lyhyin väliajoin koosta riippuen muutaman yksikön. Kaikki yksiköt ovat samanlaisia ja näyttävät ruudulla pikseleiltä. Yksiköt jäävät pörräämään tähden ympärille, kunnes pelaaja napsauttaa ja raahaa joukolle uuden kohteen. Tähden valtaaminen vaatii tietyn määrän yksiköitä ja vastustajan vaikutus tähteen täytyy neutralisoida ennen kuin tähteä voi alkaa valtaamaan itselleen. Viimeiseksi jäljelle jäänyt osapuoli voittaa pelin.
Auraluxin pelaaminen on todellakin pelkkää napsauttamista ja raahaamista. Kun pelaaja painaa hiirennapin pohjaan, ruudulla näytetään käskyn vaikutusalue. Käsky vaikuttaa kaikkiin alueella oleviin yksiköihin. Kun napin päästää, valitut yksiköt lähtevät lentämään kohti annettua sijaintia. Jos kohteena on tähti, yksiköt "imautuvat" tähteen joko vähentäen vastustajan vaikutusvaltaa tähdellä, tai lisäten pelaajan valtaa. Tietyn raja-arvon jälkeen neutraalista tähdestä tulee pelaajan omaisuutta ja se alkaa tuottaa uusia yksiköitä.
Mikäli vastaan sen sijaan tulee vihollisen armada, käyvät yksiköt taisteluun. Auralux ei ole mikään vaikea, kolmi- tai useampiportainen kivi-paperi-sakset-systeemi. Toisensa kohtaavat yksiköt yksinkertaisesti tuhoavat toisensa "plim"-äänen säestäminä, kadoten pieneen valon pilkahdukseen mustassa avaruudessa. Suurempi armeija siis voittaa aina pienemmän. Selkeää ja yksinkertaista, mutta samalla myös hypnoottisen antoisaa - harmoniset "plim"-äänet ja taustabiitin mukaan sykkivät tähdet tuovat Auraluxiin yhden meditatiivisen lisäkerroksen tuoden sen lähemmäksi musiikkipelejä.
Auraluxin lähes Platonisen ideallisessa yksinkertaisuudessa olisi potentiaalia vaikka kuinka hienoon peliin. Valitettavasti pelin tekoäly on varsin suoraviivainen ja kun pelaaja oppii muutaman tärkeän kikan, tekoälystä ei ole enää vastusta. Peli olisikin äärimmäisen mielenkiintoinen useamman pelaajan moninpelinä, tai varsinkin sormitietokoneella pelattavana digitaalisena lautapelinä. Yksinkertainen ohjaustapa toimisi kosketusnäytöllä erinomaisesti ja simppelit tähtijärjestelmät mahtuvat hyvin noin kymmentuumaisille ruuduille.
Auraluxin parikymmentä kenttää hurahtavat läpi kohtalaisen nopeasti. Onneksi läpipeluun jälkeen avautuu nopeutettu moodi, jossa pelaaja pääsee kokeilemaan taitojaan kelloa vastaan. Omien tulosten parantelu jaksaa viihdyttää vielä hieman pidempään, mutta ikipeliksi pääseminen olisi vaatinut fiksumman tekoälyn ja kenties hieman kehitystä audiovisuaaliseen puoleen. Kaikille tämä ei varmasti sovi, mutta itse koin Auraluxin erittäin piristävänä pelinä, jonka kaltaisia toivoisin putkahtelevan näkökenttään useamminkin.
Statuspäivityksenä
Nerokkaan yksinkertainen reaaliaikastrategia kärsii vähemmän nerokkaasta, mutta silti yksinkertaisesta tekoälystä.
Viihdekäyttäjille
Joku viisas on joskus sanonut, että peli on valmis (tai täydellinen tai hyvä tai mitälie) silloin kun siitä ei voi enää ottaa mitään pois. Auralux täyttää tämän määritelmän paremmin kuin hyvin. Kyseessä on tosiaikainen strategiapeli, jossa pelaaja taistelee kahta tekoälyä vastaan tähtijärjestelmän herruudesta. Kuulostaa scifiltä, mutta Auralux (joka tunnettiin nimellä Aurora kun minä pelin ostin) pelkistää ja absrtahoi ajatuksen lähes puhtaaseen ideaan.
Pelin tähtijärjestelmät ovat symmetrisiä alle kymmenen tähden galakseja, joissa jokaisella osapuolella on yksi kotitähti. Vallatut tähdet tuottavat lyhyin väliajoin koosta riippuen muutaman yksikön. Kaikki yksiköt ovat samanlaisia ja näyttävät ruudulla pikseleiltä. Yksiköt jäävät pörräämään tähden ympärille, kunnes pelaaja napsauttaa ja raahaa joukolle uuden kohteen. Tähden valtaaminen vaatii tietyn määrän yksiköitä ja vastustajan vaikutus tähteen täytyy neutralisoida ennen kuin tähteä voi alkaa valtaamaan itselleen. Viimeiseksi jäljelle jäänyt osapuoli voittaa pelin.
Auraluxin pelaaminen on todellakin pelkkää napsauttamista ja raahaamista. Kun pelaaja painaa hiirennapin pohjaan, ruudulla näytetään käskyn vaikutusalue. Käsky vaikuttaa kaikkiin alueella oleviin yksiköihin. Kun napin päästää, valitut yksiköt lähtevät lentämään kohti annettua sijaintia. Jos kohteena on tähti, yksiköt "imautuvat" tähteen joko vähentäen vastustajan vaikutusvaltaa tähdellä, tai lisäten pelaajan valtaa. Tietyn raja-arvon jälkeen neutraalista tähdestä tulee pelaajan omaisuutta ja se alkaa tuottaa uusia yksiköitä.
Mikäli vastaan sen sijaan tulee vihollisen armada, käyvät yksiköt taisteluun. Auralux ei ole mikään vaikea, kolmi- tai useampiportainen kivi-paperi-sakset-systeemi. Toisensa kohtaavat yksiköt yksinkertaisesti tuhoavat toisensa "plim"-äänen säestäminä, kadoten pieneen valon pilkahdukseen mustassa avaruudessa. Suurempi armeija siis voittaa aina pienemmän. Selkeää ja yksinkertaista, mutta samalla myös hypnoottisen antoisaa - harmoniset "plim"-äänet ja taustabiitin mukaan sykkivät tähdet tuovat Auraluxiin yhden meditatiivisen lisäkerroksen tuoden sen lähemmäksi musiikkipelejä.
Auraluxin lähes Platonisen ideallisessa yksinkertaisuudessa olisi potentiaalia vaikka kuinka hienoon peliin. Valitettavasti pelin tekoäly on varsin suoraviivainen ja kun pelaaja oppii muutaman tärkeän kikan, tekoälystä ei ole enää vastusta. Peli olisikin äärimmäisen mielenkiintoinen useamman pelaajan moninpelinä, tai varsinkin sormitietokoneella pelattavana digitaalisena lautapelinä. Yksinkertainen ohjaustapa toimisi kosketusnäytöllä erinomaisesti ja simppelit tähtijärjestelmät mahtuvat hyvin noin kymmentuumaisille ruuduille.
Auraluxin parikymmentä kenttää hurahtavat läpi kohtalaisen nopeasti. Onneksi läpipeluun jälkeen avautuu nopeutettu moodi, jossa pelaaja pääsee kokeilemaan taitojaan kelloa vastaan. Omien tulosten parantelu jaksaa viihdyttää vielä hieman pidempään, mutta ikipeliksi pääseminen olisi vaatinut fiksumman tekoälyn ja kenties hieman kehitystä audiovisuaaliseen puoleen. Kaikille tämä ei varmasti sovi, mutta itse koin Auraluxin erittäin piristävänä pelinä, jonka kaltaisia toivoisin putkahtelevan näkökenttään useamminkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)