Alan Wake - Uniikki uni

Statuspäivityksenä

Tarinavetoinen toimintaseikkailu vie pelaajan keskelle Pohjois-Amerikkalaista metsää pikkukaupunkeineen ja nähtävyyksineen. Kauniit maisemat ja tiukka kerronta viehättävät, mutta toiminnan vähyys ja yksitoikkoisuus saattavat vieraannuttaa joitain pelaajia.

Viihdekäyttäjälle

Psykologinen kauhu tai trilleri on pitkään ollut pelimaailman outolintu. Yliluonnollisuuden sijaan pelon ja epätoivon kertomuksia on rakennettu lähinnä verellä läträämisen, elävien kuolleiden ja omituisten hirviöiden varaan. Toiminnan ja tappamisen määrä saavuttaa usein naurettavat mittasuhteet, eikä pelien juonista tahdo jäädä kliseiden karsimisen jälkeen jäljelle juuri mitään. Alan Wake pyrkii olemaan jotain muuta ja osittain siinä myös onnistuu.

Pelialaa vähääkään seuraavat tietävät, mistä on kyse, joten inspiraationsa kadottaneen kirjailijan taustoista ei sen enempää. Keskitytään ennemminkin itse peliin ja pelaamiseen. En oikein tiedä, miten Alan Wakeen pitäisi suhtautua. Toisaalta taustatarina ja juonikuviot ovat erittäin onnistuneita peliksi. Toisaalta pelaajan tehtävänä on lähinnä juosta puuduttavien toimintaosuuksien läpi välinäytökseltä toiselle. Tarina etenee enimmäkseen välinäytöksien ja videoiden kautta, kun pelaajan tehtävänä on hoitaa ne pakolliset väliosat. Seikkailupeliksi varsinaista seikkailua on liian vähän, toimintapeliksi toiminta taas on liian puuduttavaa. Tulen luultavasti pelaamaan Alan Waken läpi uudelleen. Ehkä mielipiteeni on sen jälkeen varmempi.

Myös teknisesti ja toteutuksen laadullisesti mitattuna Alan Wake on ristiriitainen kokemus. Maisemat ja valaistusefektit ovat julmetun nättejä. Äänisuunnittelu on erittäin hienoa. Päiväsaikaan metsässä kävellessäni voin suorastaan tuntea nenässäni kuivan mäntymetsän tuoksun helteisenä kesäpäivänä. Öisin sieraimiin leijuu kostean sammaleen ja mätänevien sienien luonnonläheinen aromi. Mutta sitten, hahmojen kasvoanimaatiot toimivat kuin englanniksi dubattu Bruce Lee. Liekö joku alihankkija sossinut, vai miten voi muuten olla mahdollista, että muuten esimerkillisesti toteutetussa pelissä naamat ovat kuin kumisia käsinukkeja.

Pelin mekaniikat ja kontrollit toimivat hyvin. Ajatuksellisesti hassut kaksitehoiset lamput ovat mainio pelillinen elementti, jonka käyttö on myös tarinallisesti hyvin perusteltua. Max... korjaan, Alan tottelee kontrolleja kohtuullisen hyvin, joskin välillä ihmetyttää hahmon kyvyttömyys esimerkiksi aidan tai muun pienen esteen ylittämiseen. Nyt on sentään 2010, kai tuon pitäisi onnistua. Osaahan Alan myös väistää iskuja hiuksen hienosti hidastettuna. Kaltaiseni keski-ikäistyvä toimintapelaaja tosin on välillä pienessä pinteessä, vaikka kuinka yrittäisi väistellä. Taistelu kun vaatii jonkin verran taitoa, eikä voimat palauttavia valaistuja paikkoja tunnu olevan läheskään riittävän tiheässä.

Kaiken kaikkiaan Alan Wake oli miellyttävä kokemus. 12 tuntia on riittävä määrä toimintaseikkailua minulle, ja kiinnostusta riittää vielä ladattaviin lisäosiin ja haluaisinpa pelata pääjuonenkin uudelleen läpi. Toivottavasti Remedy saa jatkaa valitsemallaan linjalla ja tuottaa meille lisää laadukkaita, tarinavetoisia pelejä.


Maanikoille ja friikeille

Alan Wakea pelatessa mieli vaeltaa vääjäämättä elokuvien ja pelien hämärille rajaseuduille. Sitä pelatessani aloin ensimmäistä kertaa miettimaan muulloinkin lainaamani Hitchcockin sanonnan, "elokuva on elämää, josta on leikattu tylsät kohdat pois", suhdetta peleihin. Elokuvissahan yleensä leikataan ehkä muutaman nopean kuvan kautta juonta kuljettavasta kohtauksesta toiseen. Puuduttavia autolla ajeluita, kävelyitä sun muita ei edes kuvata. Perinteisesti elokuvassa jokaisella kuvalla pitäisi olla tarkoitus. Taide-elokuvat ovat asia erikseen.

Peleissä puolestaan painopiste on tekemisessä. Mainstream-peleissä tyypillisesti opetetaan pelaajalle mekaniikat, joita hän toistaa seuraavat 10-20 tuntia. Palkkioksi onnistuneesta toistosta hän saa katsoa noita elokuvamaailmasta tuttuja merkityksellisiä kohtauksia. Taidepelit ovat asia erikseen.

Alan Wakea pelatessani olisin halunnut kokea enemmän tarinaan liittyvää seikkailua ja vähemmän toimintaa. Nyt ensimmäisen kierroksen pelikokemuksesta jäi päällimmäisenä mieleen puuduttavan pitkät jaksot, joissa juostaan pimeässä metsässä ja välillä pitää ammuskella. Ei silti, toiminta oli usein myös toimivaa, riippuen lähinnä kohtauksen miljööstä ja rakenteesta. Toki muutamat välianimaatiotkin olivat erinomaisia, mutta niitä ei valitettavasti voinut pelata.

Olisin toivonut, että Alan Wake olisi kokemuksena ollut lähempänä Bioshockia kuin Tomb Raideria. Bioshock onnistui erittäin hyvin kertomaan tarinaa ja luomaan tunnelmia ilman, että pelaajan täytyi päästää irti ohjaimista ja tyytyä vain katselemaan. Sitä pelatessani jäin usein vain seuraamaan hahmojen toimintaa, tai seinällä näkyvää varjoteatteria. Alan Wakessa pysähdyin lähinnä katselemaan maisemia, jotta saisin hetken nauttia pelin audiovisuaalisesta erinomaisuudesta ennen kuin olin taas pakotettu tuhoamaan pimeyden valtaamia kanssaihmisiä.

Ehkä vika on minussa, mutta jotenkin tuntuu, että perinteisen pelisuunnittelun perusperiaatteet saattaisivat hyötyä uusista tuulista. Yksinkertaisten mekaniikkojen loputon toistaminen ei ole tarpeeksi palkitsevaa. Luin Gamasutrasta jonkun bloggarin (joiksi kai vapaita kolumnisteja nykyisin kutsutaan) mielipiteitä XBLA:n Limbo-pelistä. Hänen mielestään Limbon pelisuunnittelu oli epäonnistunutta, koska pelaaja joutui koko ajan keksimään pulmiin uusia lähestymistapoja, eikä opeteltua ideaa voinut vain toistaa. Mielestäni tämä on Limbon ehdottomasti paras puoli, josta kaikki muut voisivat ottaa oppia. Mieluummin 10 uniikkia puzzlea kuin 100 samanlaista.