Napapiirin sankarit - digiboksia lainaamassa

Napapiirin sankarit (2010)

Statuspäivityksenä

Hervoton komedia Lapin poikien digiboksin hakureissusta, johon pari muuttujaa aiheuttaa huomattavan määrän mutkia ja mäkiä. Koska olet viimeksi nauranut ääneen elokuvissa?

Viihdekäyttäjille

"Son perkele sillä lailla, että ku emäntä laittaa tikipoksin ostoon nii son parempi hommata se poksi tai tullee tupenrapinat." Suunnilleen näistä asemista starttaa Dome Karukosken ratkiriemukas road-movie, jossa lapinpoika Janne lähtee kavereineen hankkimaan talouteensa digiboksia, ettei avovaimo vain ota ja muuta etelään. Ei luulisi olevan vaikeaa, kun emäntä lyö vielä rahat kouraan. Mutta eipä siitä elokuvaa saisi aikaan, jos kaveri kävelisi tien yli, ostaisi boksin ja tulisi takaisin asentelemaan. Nyt ollaan suurempien seikkailujen äärellä.

Tarkemmin sanottuna Napapiirin sankarit kertoo kolmesta kaveruksesta, jotka ovat kotoisin jostain mistälie tuppukylästä Suomen Lapista. Työttömyys ja viina ja pimeä ja itsemurhat, niistä on tarinan perustukset tehty. Päälle ladotaan sitä normaalia lapin elämää: baaritappeluita, venäläisiä turisteja, uima-altaallinen bikinibabeja, poro ja lumimyrsky. Kuorrutetaan hersyvällä dialogilla ja kakku on valmis. Kyllä tätä kelpaa nauttia.

Napapiirin sankarien komedia on välillä kirkasta ja värikästä, välillä pikimustaa. Alkujuonnon aikana ei oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, sikäli vakavia asioita siinä käsitellään. Mutta kun vaan koko ajan naurattaa tuo liioiteltu pohjoisen synkkyys ja kurjuus. Toisinaan poikien toilailut menevät kreisikomedian puolelle, välillä saavutetaan jotain Kaurismäkeläisen ahdistavaa sisäistä käkättelyä. Elokuvan ainoa, pienehkö heikkous on aavistuksen töksähtelevä tempo. Välillä mennään täyttä syöksyä vatsalihakset kipeinä naurusta, mutta pari kertaa juuri väärällä hetkellä homma töksähtää tragedian penkkaan ja hiljaisuus pöläyttää maiseman tukkoon.

Olen jutellut aiheesta useiden muiden pohjoisesta kotoisin olevien ihmisten kanssa ja kaikki ovat olleet sitä mieltä, että elokuvassa on jotain harvinaisen aitoa. Ei välttämättä uima-altaallinen vähäpukeisia tyttöjä tai muut hilpeät ylilyönnit. Ennemminkin hahmojen käyttäytyminen ja ilmapiiri ovat hyvin autenttisia. Tästähän tulee ihan mieleen nuoruusvuodet pohjoisessa...

Pohjoisen poikien ei tarvitse puhua koko ajan, ja kuten muuan herra Yrjänä taisi joskus eräälle kysymys- ja vastauspalstalle kirjoittaa: "mene kuukaudeksi pohjoiseen niin opit kuulemaan vittuilussa rakkauden". Kun kieltä käytetään, se on usein lakonista tai vittuilevaa. Siis aitoa. Jopa murre kuulostaa riittävän uskottavalta, mitä nyt omaan korvaan välillä suhahti pari hoota liikaa mutta enpä ole Kolarilaismurteiden asiantuntija.

Kaiken kaikkiaan Napapiirin sankarit nousee minun mittapuullani suomalaisen nuorisokomedian palkintopallille Pitkän kuuman kesän ja Helmien ja sikojen rinnalle. Lopullista järjestystä en pysty määrittämään, annetaan kaikille kultamitali.


Friikeille ja maanikoille

Olen ollut Perttu Lepän komedioiden fani ihan alusta saakka. Lepän hulvattomat hahmot ja improvisaatioon perustuvat jutut ovat aina osuneet nauruhermooni. Siksi olinkin erittäin mielissäni, kun näin muista genreistä tutumman Dome Karukosken pääsevän samoihin sfääreihin Perttu Lepän kanssa. Napapiirin sankareiden kohellus ja dialogi ovat jopa niin toimivia, että olisin melkein voinut veikata elokuvaa Lepän tekosiksi, ellen olisi paremmin tiennyt. Ja tämä on siis tarkoitettu kehuksi.

Dome Karukosken elokuva on sukua suoraan alenevassa polvessa Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa-kirjalle. Jossain sukupuun juuristossa toimii vahvana vaikuttimena myös Homeroksen Odysseia. Yhteys Odysseiaan on suunnilleen yhtä selkeä kuin Coenin veljesten Oi veljeni, missä lienet -elokuvassa, eli ilman tarkempaa analysointia lähes näkymättömät. Karukoski on lainannut molemmista teoksista osia hyvinkin suoraan, mutta onnistunut silti luomaan omanlaisensa teoksen joka kumartaa kauniisti esikuvilleen yrittämättäkään hävetä niitä.

Napapiirin sankarit on perustyylikkäästi toteutettu. Kaikki toimii enimmäkseen niin kuin pitääkin, eikä kameratyöskentelyä juuri tule ajateltua. Elokuvassa on kuitenkin yksi kohtaus, joka on esimerkillisen hienosti toteutettu. Kun pojat menevät naapurikylän huoltoaseman baariin ja pääsevät vähän kaverillisesti painimaan kylän poikien kanssa, ei kameraa viedä toiminnan keskelle. Koko parin minuutin kohtaus on kuvattu yhdellä otolla baaritiskin taakse sijoitetulla liikkumattomalla kameralla. Kuva-alan keskellä on puolityhjä kaljatuoppi ja tappelu koetaan kokonaan baarin ikkunan läpi. Esimerkillistä toimintaa näinä silppuleikkaus-heiluvakamera-toimintakohtausten kirottuina aikoina!