Tetro - Kappale elokuvan oppikirjasta

Tetro (2009)

Statuspäivityksenä

Esimerkillisesti esillepantu, pienieleinen ihmissuhdedraama.

Viihdekäyttäjälle

Mitä ihmettä, taas joku merkittävä elokuva-alan vaikuttaja meni tekemään mustavalkoisen elokuvan? Onhan meillä jo kolmedeet ja vaikka mitkä, miksi siis tyytyä vanhentuneeseen teknologiaan? Noh, Tetroa katsoessa syyt ehkä selkiytyvät. Mustavalkoisen kuvan uskomaton voima, sekä valon ja varjon kauneus ovat suorastaan huumaavan läsnä.

Tetron jokainen kuva on tarkkaan harkittu. Valot ovat täsmälleen oikeissa paikoissa. Hahmot on sijoitettu kuviin juuri niin kuin pitää. Lavastus ja kuvan rajaus on täydellistä. Tetro on kuin matka hyvin tehdyn elokuvan kulta-aikaan. Sen kuvauksen selkeys ja ohjauksen merkityksellisyys kukkivat kuin orkidea mukadokumentaarisen käsivarakuvauksen ja latteuksia laukovan turhuuden sonnassa.

Onhan elokuvassa toki tarinakin. Eikä ollenkaan huono sellainen. Se kertoo ihmisistä ja heidän suhteistaan, ulkopuolisuudesta ja rakkauden eri muodoista. Tetron pääosissa ovat ihmiset. Elokuvan tarina on hieno, mutta esillepanon jälkeen mieleen parhaiten jäävät hahmot: kadonnutta veljeään tapaamaan tuleva nuori mies, veli itse sekä hänen tyttöystävänsä, jolta veli tahtoo pimittää omat taustansa. Elokuvalla on aikaa syventää hahmoja riittävästi, jotta niistä muodostuu uskottavia, eläviä ihmisiä.

Mutta onko Tetro sitten hyvä elokuva? Sanoisin, että se jakaa mielipiteet sen mukaan, pitääkö katsoja ihmissuhdedraamasta vai ei. Se ei ole mikään "aivot narikkaan ja rentoutumaan"-elokuva. Tetrossa on jotain Eurooppalaisen pienieleistä, vaikka se on kuvattu Argentiinassa Amerikkalaisin voimin. Siitä tuskin tulee valtavaa myyntimenestystä, mutta elokuvaharrastajien keskuudessa se tullaan luultavasti huomioimaan kuvallisen kauneutensa ansiosta.

Friikeille ja maanikoille

Coppolan Tetrolla on paljon yhteistä Wong Kar-Wain elokuvien, varsinkin Happy Togetherin, kanssa. Keskiössä ovat ihmiset ja heidän väliset suhteensa. Hahmot ovat Argentiinassa, kaukana kotoaan. Kuvaus on niin kaunista, että sattuu. Mutta siinä missä Wong Kar-Wai tuntuu menevän enemmän vaiston varassa kokeillen kuvakulmia ja etsien kerronnan rajoja ja rajauksia, siinä Coppola palaa takaisin nuoruuteensa ja huolellisen elokuvantekemisen perinteeseen. Tetro on kuin Wong Kar-Waita Hitchcockilaisittain toteutettuna. Eikä se ole huono saavutus ollenkaan.

Mutta ei Tetro täydellinen elokuva ole. Sen tarinasta tuntuu puuttuvan koukku tai "se juttu". Tarinallisesti elokuva tuntuukin pieneltä amerikkalaiselta indietuotannolta, vähän High Fidelityn tai Love Song for Bobby Longin tapaan. Ihan kiva siis, mutta ei mitenkään klassikon arvoisesti sykähdyttävä. Hahmot ovat kyllä hyvin rakennettuja, eikä näyttelijöissäkään mitään vikaa ole. Kenties jokin pieni lisäkäänne tai Julio Medemiltä varastettu melkein irrallinen pikku tarina olisi riittänyt antamaan elokuvalle sydämen ja siten nostamaan sen lähemmäs Coppolan tuotannon kärkeä.

Jotain Tetron pienimuotoisuudesta kertoo myös se, että vaikka se on saanut ensiesityksensä jo vuosi sitten, ei sitä ole vielä nähty Suomen teattereissa tai videovuokraamoissa. Itse onnistuin näkemään elokuvan Sodankylän leffajuhlilla nelisen kuukautta sitten, mikä on jälleen yksi hyvä syy pyrkiä järjestämään itseni Sodankylään myös seuraaville juhlille.