Prince of Persia: Sands of Time - Filmille tallennettu peli

Prince of Persia: Sands of time (2010)

Statuspäivityksenä

Näyttävä, joskin levottomasti leikattu perinteinen seikkailuelokuva. Pelillinen tausta näkyy selvästi, kun tietää mihin katsoa. Efektit ovat enimmäkseen hyviä, mutta välillä harjaantunutta silmää harjataan liian raskaasti. Elokuvassa on jopa tarina.

Viihdekäyttäjille

Prince of Persia on elokuva, jota voi katsoa useammankin väristen lasien läpi. Sen voi nähdä suositun pelisarjan laajentumana, romanttisena seikkailuna tai tarinana petoksesta, perhesiteistä ja kunniasta. Pelisarjaa tuntevat näkevät elokuvan perinnön selkeästi, mutta voinevat silti keskittyä muiden katsojien tapaan itse seikkailuun.

Ei ole varmasti ensimmäinen kerta tarinaperinteessämme, kun valloittajakuningas poimii kyvykkääksi katsomansa köyhälistöpojan uuden kaupunkinsa raitilta ja ottaa tämän kasvatikseen - veljeksi veljien joukkoon. Pojat kasvavat ja saavat vastuuta. Kaupunkeja valloitetaan ja tietysti kuvaan astuu myös kaunis prinsessa. Sitten vähän taistellaan ja juonitellaan ja lopussa väännetään eeppisesti kättä, kunnes vahvempi vie prinsessan ja puoli valtakuntaa - tai jotain sinnepäin.

Prince of Persia on niin perinteinen toimintaseikkailu, että veikkaisin käsikirjoittajien klaanin salaisen tarinamuottikokoelman kuluneimman osan olleen jälleen käytössä. Kuvallisen toteutuksen puolelta tuottajana istuva Jerry Bruckheimer toimii varsin esimerkillisenä muottina. Toimintaa ja vauhdikkaita takaa-ajoja on paljon, joskin hollywoodilainen silppuleikkaus saa homman näyttämään toisinaan sekavalta. Välillä ihmetyttää, kuinka kesken tappelun ja pakenemisen ehditään pysähtymään pussailut mielessä tai sutkautukset huulilla, mutta niinhän se on näissä elokuvissa aina mennyt.

Tuskinpa tämän elokuvan tekijöillä on Oscarit olleet mielessään, sen verran tasapaksuja ovat sekä näyttelijäsuoritukset, että muu toteutus. Parhaan roolityön tekee Persian kuninkaan kruunuperillistä, Tusia esittävä Richard Coyle, jonka menneisyys Paritellen-sarjan Jeffinä saattaa häiritä joitain joitain katsojia, minua se ainakin häiritsi, joskin positiivisesti yllättäen. Jake Gyllenhaal sopii hyvin Persian prinssiksi, mutta Gemma Artertonilta puuttuu se vetovoima, joka Persian prinssin näyttää lumoavan.

Vajaa kaksi tuntia vierähti varsin mukavasti, eikä muutama juonellinen pitkityskään tuntunut kovin puuduttavalta. Puutteineenkin Persian prinssi yltää toimintaelokuvien keskiluokkaan kaataen suuren osan Bruckheimerin muista tuotannoista siltaan. Suosittelen kuumeiseen tai muuten särkyiseen lauantaihin, jolloin Bergman tai Lynch tuntuu liian vaativalta.

Friikeille ja maanikoille

Saattaa sisältää katselunautinnon pilaavia spoilereita!

Pelasin ensimmäistä Prince of Persiaa (1989), sitä sivulta kuvattua tasoloikkaa kohtuullisen paljon. Pelin animaatiot ja pulmat olivat aivan eri tasolla kuin tuon aikakauden muissa tasoloikissa. Pelasin myös jotain mobiiliversiota 15 vuotta myöhemmin, sekä kokeilin pelisarjan uudelleenherätyksen ensijaksoa, Sands of Timea. Pidin eniten ensimmäisestä, koska siinä oli vähiten taisteluita. Pidin kyllä paljon myöhempien osien parkour-henkisestä kiipeilystä ja loikkimisesta, mutta puuduttavat ja pitkät taistelut lässäyttivät tunnelman.

Elokuvaversio pohjautuu vahvasti pelisarjan toiseen tulemiseen, jonka ensimmäisestä osasta elokuva on myös ottanut nimensä ja viimeisimmistä ulkoasunsa. Näinollen luvassa on paljon vauhdikasta kiipeilyä ja juoksemista, mutta myös runsaasti taistelun mäiskettä. Mitäpä muuta voisi odottaakaan, kun tuottajan pallilla istuu legendaarinen Jerry Bruckheimer, jonka aiemmissa tuotannoissa pääosaa ovat liian usein näytelleet kuudesta eri kuvakulmasta hidastettuna näytetyt räjähdykset, eeppiset selkäsaunat ja stereotyyppiset klisehahmot.

Yllätyksekseni pidin kuitenkin Prince of Persiasta enemmän, kuin olin odottanut. Ehkä se johtui peliyhteydestä, ehkä jostain muusta. Gemma Artertonin turpeasta ylähuulesta se ei ainakaan johtunut. Ilmeisesti en myöskään odottanut leffalta juuri mitään. Taisteluita oli, ja sekaviakin ne olivat, mutta eivät onneksi loputtoman puuduttavia vaan hyvällä tavalla rytmitettyjä muun toiminnan sekaan.

Teknisesti Prince of Persia on varsin mainiota työtä. Toiminta toimii, efektit ovat keskimäärin hyviä ja tarinaa on jopa helppo seurata hämmentymättä. Joissain kohti elokuvan imu kuitenkin rikkoutuu ja yleensä se johtuu juuri teknisistä asioista - leikkaus on kadottanut oleellisen kuvan, mistä seuraa epäjatkuvuutta, tietokone-efektit tipahtavat uncanny valleyn syövereihin näyttäen hieman liian epäaidoilta, tai digikuvauksen terävyys aiheuttaa nopeissa kohtauksissa nykivyyttä, ainakin DVD-versiossa. Vaan minkäpä mahtaa, kun on vuosia työn ja harrastusten puolesta tuijottanut pikseleitä ja etsinyt virheitä. Sitä löydetään, mitä tutkitaan.

Tästä saammekin mainion aasinsillan elokuvan allegoriseen juonikuvioon, jossa ei käy näin. Persian prinsseille esitellään uusia, hienoja ja tehokkaita aseita, joiden väitetään tulevan koskemattomuutta nauttivasta kaupungista ja olevan matkalla Persialaisten seuraavaan valloituskohteeseen. Tämä valheellinen aseargumentti saa Persian joukot hyökkäämään kyseiseen Alamutin kaupunkiin, josta ei kuitenkaan löydy asepajoja saatikka aseita etsimälläkään. Todellisuudessa hyökkäyksen taustalla onkin kaupungin syövereistä löytyvä mahtava salaisuus, jonka avulla väärät kädet voisivat muovata maailmaa haluamaansa suuntaan. Persia, olemattomat aseet, luonnonvarojen hallinta... Yllättävä ulottuvuus tämän kaltaisessa elokuvassa.