Virgin Suicides - Nuorena nukkuneet

Virgin Suicides

Statuspäivityksenä
Elämänmakuinen tarina teiniydestä, vanhempien rakkaudesta ja kapinasta. Omalaatuinen kuvaus ja hetkittäin hilpeä käsikirjoitus jättävät suuhun raikkaan, joskin hieman hämmentävän jälkimaun.

Viihdekäyttäjille

Nuoren ihmisen kuolema on harvoin iloinen ja viihdyttävä aihe elokuvalle. Erityisesti itse aiheutettuna sen käsittely on erityisen haastavaa. Sofia Coppola haukkasi melkoisen ison palan valitessaan ensimmäiseksi pitkäksi elokuvakseen Virgin Suicidesin. Oletan, että elokuvan nimi paljastaa jo sen verran, että juonta voi käsitellä ilman vakavia juonipaljastuksia.

Lisbonin perheessä on viisi tytärtä, vuoden välein syntyneitä, 13-17-vuotiaita. Tyttöjen vanhemmat ovat ylisuojelevia ja jossain määrin myös kommunikaatiorajoitteisia. Isä ei tahdo saada asiallista sanaa suustaan ja äiti ei tahdo päästää tyttäriään juuri koulua pidemmälle. Kauniit, mutta salaperäiset tyttäret ovat tietenkin paikkakunnan poikien saavuttamattoman ihastuksen kohde. Poikien suulla tarina myös kerrotaan.

Elokuva alkaa räväkästi nuorimman siskon maatessa kylpyammeessa haalean punaisessa vedessä. Tätä seuraa kaunis, mutta haastava kertomus ylisuojellusta nuoruudesta, johon ymmärtämättömät vanhemmat yrittävät puoliväkisin tuoda psykiatrin suosittelemaa elämää. Teini-iän kapina ja ystävyyden kaipuu ovat tärkeitä teemoja, joihin vastataan eristyksellä ja sisarusrakkaudella. Loppu on lähes yhtä päräyttävä kuin alku.

Virgin Suicidesin voima perustuu käsikirjoitukseen. Näyttelijät hoitavat kyllä hommansa riittävän hyvin, eikä ohjaajan ja kuvaajan raikas ja hollywoodilaisen kerronan rajoja kokeileva rytmitys ja rajaus ainakaan huononna elokuvaa. Henkilöhahmot on rakennettu vaistomaisella herkkyydellä ja Coppola vaikuttaa tunteneen teini-ikäisyyden useat puolet. Kameratyöskentelyn orgaaninen luontevuus yhdistettynä yksityiskohtien tarkkaan poimimiseen saa aikaan miellyttävän elokuvakokemuksen. Myös hyvin valittu musiikki rakentaa elokuvan ilmapiiriä onnistuneesti.

Virgin Suicides on jossain määrin hämmentävä kokemus. Toisella katselukerralla, kymmenisen vuotta ensimmäisen jälkeen, elokuva osaa yhtä aikaa naurattaa että ahdistaa. Sentimentaaliseen kyynelkalasteluun se ei potentiaalisesta aiheestaan huolimatta sorru, koomisia hetkiä kyllä tarjoillaan. Teatterin pimeydestä kuului useampaankin otteeseen naurunpyrskähdyksiä, mutta niiskuttamaan ei päästy. Takaisin kadulle palatessa tietää nähneensä hyvän elokuvan, mutta ei ole aivan varma mikä siitä teki niin hyvän.

Friikeille ja maanikoille

Istuinpa viime talvena Tove Idströmin mainioilla storytelling-luennoilla Taikissa. Yksi tärkeimmistä seikoista, mitä luennoilta jäi mieleen oli tarinan keskeisen sanoman punominen kaikkeen mitä elokuvassa on. Henkilöiden luonteista kuvakulmien valintaan, kaiken täytyy palvella tarinan sanomaa. Virgin Suicidesissa tämä käy ilmi harvinaisen selvästi.

Sofia Coppola on rakentanut elokuvansa täyteen symboliikkaa, joka ei aukea kokonaan yhdellä eikä kahdellakaan katsomiskerralla. Selkeimpänä esimerkkinä on perheen pihalla kasvavien puiden kaataminen, jota edeltää yhdessä puussa olevan ison oksanreiän täyttäminen laastilla. Kun perheen nuorin tytär käy painamassa kämmenensä jäljen tuoreeseen laastiin, saa harrastajafreud aineistoa pitkäänkin analyysiin. Hienovaraisempia signaaleja voi kaivella niin musiikista kuin leikkauksestakin. Ehkä tämä nuoren ja kunnianhimoisen käsikirjoittaja/ohjaajan intohimoinen kerroksellistaminen on Virgin Suicidesin hyvyyden alitajuinen voimavara.

Jos nyt mennään oikein kunnolla kerroksien rakentamisen maailmaan, näyttelijävalinnat tukevat tarinaa ainakin Lisbonin perheen osalta erittäin hyvin. Kokeneet ja arvostetut Kathleen Turner ja James Woods ovat perheen päinä selkeitä ja voimakkaita näyttelijöitä, joiden kokemus ja ammattitaito välittyy elokuvasta hyvin. Nuoret ja tuntemattomat tyttäret jäävät Kirsten Dunstia myöten pinnallisiksi ja etäisiksi, lähinnä vain kauniiksi kasvoiksi. Dunstin kohdalla tämä tosin tuntuu olevan hänelle luontainen ominaisuus, eikä nayttelemisen pinnan läpi päästä oikeastaan koskaan. Perheen ulkopuoliset hahmot aiheuttavat saman kaltaisia tuntemuksia, Josh Hartnettin vetäessä Trip Fontainen roolin mallikelpoisen uskottavasti muiden jäädessä lähinnä hämärästi valaistuiksi luonteiksi.

Kuvauksen, ohjauksen ja leikkauksen raikkaus saattaa myös olla ensimmäistä pitkää elokuvaa tehneen Coppolan innostuksen tulosta. Välillä tuntuu siltä, että hän on ryöpsäyttänyt vuosikausien ajan hautomansa kuvat ja kikat tähän esikoispitkäänsä. Kokonaisuus voi tuntua raikkaan sijaan myös hajanaiselta, mutta nämä ovat makuasioita joista voi aina kiistellä. Seuraavassa elokuvassaan Coppola on selvästi seestyneempi päästyään ilmeisesti eroon päässään pyörineistä pikkuideoista.

Taisin nähdä Virgin Suicidesin ensimmäisen kerran 2000-luvun alussa, luultavasti VHS:ltä. Nyt kymmenen vuoden jälkeen elokuvateatterissa harhauduin välillä ajatuksissani ulkoelokuvallisiin pohdintoihin. Teatterissa filmi oli roskainen ja kuva välillä epätarkka. Orionin penkki olisi mukava itseäni 10 senttiä lyhyemmälle katsojalle. Satapäisestä yleisöstä tulee väkisinkin jonkin verran taustameteliä. Silti tai juuri siksi tunsin että teatteri on ainoa oikea tapa nähdä elokuvaa. Samaa pohdiskelin myös Sodankylän elokuvajuhlilla, kun istuin epämukavilla muovituoleilla katsomassa jotain, minkä olin nähnyt televisiosta tai tallenteelta lukuisia kertoja aiemmin. Finnkinon multipleksit viihteineen ja teiniyleisöineen on asia erikseen, parhaat elokuvakokemukset ovat syntyneet kuluneista kopioista, nuhjuisista esitystiloista ja innokkaasta yleisöstä.