DeathSpank: Thongs of Virtue - toistossa on tehoa

DeathSpank: Thongs of Virtue

Statuspäivityksenä

Viihdyttävä ja humoristinen toimintaroolipeli. Jatko-osaa vaivaa ykkösosasta kopioidut tehtävät ja muutamat turhauttavan kaukaiset ja näkymättömissä olevat tavoitteet. Persoonallisella ilmeellä toteutettu seikkailu jaksaa kuitenkin viihdyttää ainakin pääjuonensa loppuun saakka.

Satunnaiskäyttäjille

Pelien maailma on siitä omituinen, että pelien tekijät ovat pitkään pysyneet töidensä takana piilossa. Viimeisen puolen vuosikymmenen aikana tilanne on kuitenkin alkanut hiljalleen muuttua ja muutamien supertähtien lisäksi myös muut pelintekijät ovat alkaneet päästä valokeilaan. DeathSpankin taustalta löytyy Ron Gilbert, jonka peliuran pituus alkaa lähennellä kolmekymmenvuotisen sodan kestoa. Mieheltä, jonka meriittilistalta löytyy mm. Maniac Mansion ja The Secret of Monkey Island on lupa odottaa paljon. DeathSpankin ensimmäinen osa myös lunasti tuon lupauksen.

Pikavauhdilla väsätty jatko-osa sen sijaan on selkeästä lässähtäneempi tapaus. Sarjakuvallisen persoonallisessa maailmassa seikkaileva roisiin huumoriin puolitahattomasti tipahtava sankarimme lähtee tällä kertaa etsimään kadonneita tai varastettuja Hyveiden Tangoja. Eikä tällä kertaa ole kyse musiikista vaan vaatteista.

Seikkailu etenee perinteiseen tapaan alkaen kepillä huitomisesta ja päättyen lopulta lähes jumalallisen tehokkaaseen koomisen hahmon ritariin. DeathSpankin maailma koostuu vähintäänkin monipuolisesta keitoksesta erilaisia teemoja. Liikkeelle lähdetään keskeltä modernia sotaa, mutta pian pelaaja löytää itsensä merirosvojen luota ja villistä lännestä. Käydäänpä pelissä moikkaamassa joulupukkiakin.

Itse pelaaminen on enimmäkseen taistelua nappuloiden hakkaamisen muodossa. Pelaaja saa pelimaailman hahmoilta tehtäviä, joiden suorittaminen ajaa pelin tarinaa hissuksiin eteenpäin avaten samalla uusia alueita ja maisemia. Tehtävät ovat kohtalaisen monipuolisia, kovinkaan monta "tapa 100 oravaa, tapa 200 oravaa" -tyyppistä tunnelman tappajaa ei peliin ole mahdutettu. Muutamat pääjuoneen liittyvät tehtävät ovat todella pitkiä ja moniosaisia, mikä saattaa välillä tuntua suorastaan turhauttavalta, kun edistystä ei tunnu tapahtuvan. Liian usein tehtävät ovat myös epäselviä, eikä edes sinällään mainio vinkkisysteemi aina auta.

Kuulostaa siis hyvältä ja sitähän se enimmäkseen onkin. Valitettavasti osa kakkososan tehtävistä on kopioitu suoraan ykkösestä. Lisäksi liian monet tehtävistä tuntuvat toistavan samaa kaavaa useita kertoja peräkkäin. Kun junan edestä pitää räjäyttää kiviä ties kuinka monetta kertaa, alkaa turhautuminen iskeä. Kyllähän tämä lisää pelin pituutta, mutta mieluummin olisin ottanut lyhyemmän, mutta tiiviin kokemuksen.

Kaiken kaikkiaan DeathSpankin toinen osa on ihan mukiinmenevää viihdettä. Aloittelijan kannattaa kuitenkin pelata ykkönen läpi ja miettiä vasta sen jälkeen, onko kakkososalle tarvetta. Vuoden persoonallisin graafinen tyyli ja ronski huumori viehättivät ainakin minua edelleen sen verran, että tuotantoputkessa muhiva kolmososa on jo ostoslistalla.

Friikeille ja maanikoille

Pelisuunnittelullisesta näkökulmasta DeathSpankit ovat olleet erinomaista oppimateriaalia. Seikkailun toteutus on erittäin jouhevaa, eikä pelaaja missään vaiheessa pääse turhautumaan liiallisen vaikeuden edessä. Pelien sisäinen vinkkisysteemi on esimerkillisen hienosti toteutettu ja toivoisin vastaavaa kaikkiin peleihin.

Kakkososan tehtävärakenne pistää kuitenkin miettimään. Olemme oppineet, että pelaajalle pitää antaa pitkän, lyhyen ja mikrotähtäimen tavoitteita. Tavoitteiden pitää olla selkeitä ja muistettavia etc etc. DeathSpank T.O.V. tekee juuri näin, mutta jokin on silti pielessä. Muutamat pelin tehtävistä tuntuvat olevan niin vaikeasti saavutettavia, että epätoivo meinaa iskeä. Kaikki kyllä selviää aikanaan, kun vain jaksaa pusertaa menemään pienempiä osatehtäviä. Koska pelin tehtävälistauksessa näkyvät erikseen sekä päätehtävät, että niiden osatehtävät, harhautuu pelaaja toisinaan yrittämään päätehtävien ratkaisua niiden osatehtävien sijaan. Epätoivoista, päätöntä harhailua kertyi parinkymmenen tunnin peliajasta varmaan lähes viiden tunnin verran. On hyvä, että pelaajalla on paljon tavoitteita. Tavoitteiden jäsentely vain täytyy miettiä tarkkaan.

Toinen suunnittelullisesti ajatuksia herättävä asia on achievementit. Pelasin ykkösosan 100% läpi saavuttaen kaikki achievementit. Kakkososassa on kuitenkin kaksi achievementtia, jotka saattaa epähuomiossa ohittaa. Ykkösen achievementit olivat saavutettavissa pääjuonen suorittamisen jälkeenkin. T.O.V:ssa sen sijaan varomaton pelaaja sivuuttaa nuo muutamat toistoon ja merkityksettömään dialogiin perustuvat saavutukset, eikä niitä voi yrittää myöhemmin uudelleen muuten kuin aloittamalla pelin alusta. Ohitettavien saavutusten ajatus on mielenkiintoinen ja kannatettava, mutta tällä kertaa pelin vetovoima ei ollut tarpeeksi suuri houkutellakseen uuteen pelikertaan, joten vajaa, mutta saavutettavissa oleva 100% suoritus tulee kismittämään vielä pitkään.