Jeanne d'Arcin kärsimys - Väkevä oikeussalidraama

La passion de Jeanne d'Arc (1928)

Statuspäivityksenä

Uskomattoman moderni ja väkevä mykkäelokuva Orleansin neitsyen oikeudenkäynnistä ja tuomiosta.

Viihdekäyttäjälle

Kun puhutaan mykkäelokuvista, monelle tulee varmaankin ensimmäisenä ja ainoana mieleen Chaplinin, Harrold Lloydin ja Buster Keatonin komediat. Valtavasti vauhtia ja vaarallisia tilanteita, joissa seikkailevat vahvasti meikatut ja ylifyysisesti näyttelevät hassut hahmot. Ei aivan väärä mielikuva, mutta Jeanne d'Arcin kärsimyksessä on kysymys jostain ihan muusta.

Elokuva ainakin väittää perustuvansa Jeanne d'Arcin oikeudenkäynnistä säilyneisiin pöytäkirjoihin. Noissa kirjoituksissa kerrotaan täsmällisesti, kuinka vasta 19-vuotias Jeanne joutui vastaamaan syytöksiin harhaoppisuudesta. Elokuvan perusteella suurin synti näyttäisi olevan pukeutuminen miesten vaatteisiin. Juoni siis ei varsinaisesti tarjoa historiansa lukeneelle mitään uutta, eikä yllätyksiä ole luvassa.

Minkä takia sitten tämä elokuva nousee yhä uudestaan ja uudestaan kriitikoiden ja historioitsijoiden tärkeimpien elokuvien listalle? Tärkein syy on varmastikin elokuvan tyylihistoriallisesti merkittävä, uraauurtava ohjaus ja näyttelijäntyö. Carl Theodor Dreyerin ohjaus koostuu lähes kokonaan lähikuvista. Filmimarkkinoille oli juuri aiemmin tullut uusi, parempilaatuinen filmimateriaali, joka mahdollisti aiempaa paremman kuvanlaadun ja hienovaraisemmat yksityiskohdat. Niinpä näyttelijät toimivat lähes meikittä, mikä oli koko taiteen kentällä täysin uutta. Mutta juuri meikittömyyden ansiosta kuviin on saatu vangittua niitä lähes huomaamattoman pieniä eleitä ja vivahteita, joista metodinäyttelijöinä tunnetut mestarit tulivat vuosikymmeniä myöhemmin tunnetuiksi.

Historiallisen jykevistä lähikuvista voimme tarkastella myös erästä elokuvahistorian voimakkaimmista roolisuorituksista. Vaikka Maria Falconnettin mikronäytelty patetia meneekin välillä hieman yli, on siinä silti sellaista herkkyyttä, tuskaa ja tehoa, että kilpailussa historian vaikuttavimman roolisuorituksen tittelistä käydään enää hyvin pienellä piirillä. Elokuvan muut hahmot ovat selkeästi karikatyyrisempiä, mikä vain vahvistaa naispääosan huikeaa toteutusta.

Eihän tämä mitään lauantai-illan mukavaa sohvaperunaohjelmistoa ole, mutta elokuvasta vakavammin kiinnostuneet, tai muuten voimakkaita kokemuksia haluavat saavat teoksesta varmasti paljon irti.


Friikeille ja maanikoille

Viime aikoina olen pohdiskellut elokuvan tyylin kehittymisen keskeisiä teoksia. Joku viisas osaisi varmasti heittää niitä lonkalta, mutta itse joudun tekemään vähän ajatustyötä asian kanssa. Jeanne d'Arcin kärsimys on varmasti yksi elokuvan taiteeseen eniten vaikuttaneita teoksia, Suuren junanryöstön (1903) ja Mies ja elokuvakameran (1929) rinnalla. Taustan lähes täysin häivyttävä lähikuvien intensiivinen käyttö on nykyään yleistä, mutta 1920-luvulla niin ei vain osattu tehdä. Ainakin omissa aikakirjoissani myös mikronäytteleminen näyttää saaneen alkunsa juuri tästä teoksesta.

Juuri tuo ihmiskasvojen intensiivisyys ja vangitsevuus on se asia, joka tästä elokuvasta jää päällimmäisenä mieleen. Ihmisille annetaan myös aikaa kehittää tunnetilojaan, mitä ei juurikaan mykkäelokuvien aikakaudella ollut tapahtunut. Elokuvaa katsoessaan saattaa ehkä päästä kokemaan jotain, mistä Aki Kaurismäki on saattanut nuorena miehenä paljonkin inspiroitua. Niin paljon yhteneväisyyksiä tuntuu hänen elokuviensa hahmoilla ja ajantajulla olevan tämän teoksen kanssa.

Väkevä näyttelijätyö lähes piilottaa taakseen kameratyöskentelyn toisen erinomaisen piirteen. Kuvakulmat ovat hyvin tarkkaan harkittuja korostamaan kunkin kohtauksen tunnetilaa. Välillä hahmoja kuvataan alhaalta, välillä ylhäältä. Toisinaan kameran liike ja siihen täydellisesti sovitettu näyttelijäntyö saavuttavat lähes hypnoottisen dynaamisia kompositioita.

En tiedä, kestääkö tämä suitsutus useamman katsomiskerran, mutta ainakin ensimmäisen kerran jälkeen Jeanne d'Arcin kärsimys vaikuttaa lähes täydelliseltä elokuvalta. Siis elokuvakerronnallisesti täydelliseltä. Juonellisesti se voisi olla yllättävämpi, mutta dramatisoidut dokumentit harvemmin ovat.